Yksinäisenä kaikki elämänsä päivät

Oli kerran mies, joka tekemillään valinnoilla onnistui tuhoamaan kaiken hyvän elämästään. Hän vieraannutti lähes kaikki tuntemansa ihmiset, tuotti tärkeimmilleen pettymyksen, ja päätyi lopulta onnettomaksi, katkeraksi ja yksinäiseksi. Hänen surkea tarinansa soittaa suomalaisten sielunkieliä kuin lumoojatar sistrumia, ja miehestä kertova kirja valittiin Ylen Vuosisadan kirja -yleisönäänestyksen voittajaksi vuonna 2017.

Mika Waltarin loppuvuodesta 1945 julkaistu Sinuhe egyptiläinen on voimallinen kuvaus muinaisesta Egyptistä, sen kulttuurista ja ihmisistä sekä miehestä, joka ihmisten ympäröimänä kuvailee eläneensä yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.

Kaikista lukemistani kirjoista Sinuhe on edelleen se, johon useimmiten palaan ajatuksissani. En niinkään tarinan takia kuin juuri pessimistisen ihmiskuvauksensa ansiosta. Sen rehellisyys kiehtoo minua. Sinuhe on läpikotaisin ihmisyyteen ja itseensä pettynyt, eikä usko parempaan huomiseen. "Niin on aina ollut ja niin on aina oleva" on kirjan kantava teesi, ja se, kuinka me ihmiset olemme pohjimmiltamme muuttumattomia ja toivon tuolla puolen.

Waltari laati lähes tuhatsivuisen magnum opuksensa kolmessa ja puolessa kuukaudessa, mikä on suorastaan hätkähdyttävä saavutus. Toki hän oli ensin kerännyt 20 vuoden ajan materiaalia, eli kun asiansa taitaa, kirjoittaminen sujuu kuin vettä vain. Waltarilla oli myös rohkeutta heittäytyä aikakauteen ja kulttuuriin, jota ei enää ole ja josta ei kenelläkään ole kokemusta, ja tehdä myös sivistyneitä arvauksia siitä, miten asiat ovat ehkä voineet olla. Mielikuvitus, havainnot ja faktat nivoutuvat teoksessa yhteen kuin kaislanvarret papyruksessa.

Olen lukenut Sinuhen useaan otteeseen, ja tässä vieressäni se odottaa jälleen uutta läpilukua. Olen havainnut hyödylliseksi lukea erinäisiä kirjoja uudestaan eri elämäni vaiheissa, sillä iän myötä lukukokemus muuttuu. Nuorena luin Sinuhea siksi, että olin kiinnostunut historiasta, faaraoista ja sotapäälliköistä. Vanhempana luen sitä, koska tunnistan saman elämisen tuskan ja kaikki vaikeudet kuin kirjan päähahmokin.

Suosikkikohtaukseni on kirjan alkupäässä oleva kohtaus, jossa temppelissä opiskelevan Sinuhen tulee valvoa yön ylitse ja odottaa Ammonin ilmestymistä hänelle. Muut opiskelijat kertovat liioiteltuja kuvauksia jumalan ilmestymisestä, mutta Sinuhe mainitsee rehellisesti vain nähneensä temppelin esiripun heiluneen tuulenvireessä aamun lähestyessä. Sen kuullessaan muut nauravat Sinuhelle ja nöyryyttävät häntä.

Oliko totuuden kertominen sitten nuoruuden viattomuutta, kokemattomuutta, hölmöyttä? Se oli joka tapauksessa hetki, jolloin Sinuhe lakkasi uskomasta jumaliin ja aloitti pitkän matkansa ihmisiin pettymisen tiellä. Se oli myös hetki, jolloin itse kiinnyin lähtemättömällä tavalla tähän ristiriitaiseen mieheen. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, mutta emmekös me kaikki? Ja eihän Sinuhe todella koskaan ole ollut yksin. Thot yksin tietää, kuinka monen meidän seuralaisena hän on matkaansa taittanut.

Tämä kaikki on tietenkin vain kärpästen surinaa korvissani, ja huomenna pääni tuntuu siltä kuin villiaasit olisivat sitä potkineet.

 

Kysymys: mitä kirjaa sinä luet uudestaan ja uudestaan?