Rubikonin rannalla

Narkissos: Lempii, ei lemmi, lempii, ei lemmi…. Mmmm, tämä onkin hyvä menetelmä syödä näitä suklaarasian suklaita, senkus nakkelee vaan suuhun loruillessaan… Lempii… Lempii? Siis rakastaa! Olen niin rakastunut! Eros: Anna kun arvaan. Itseesi? Narkissos: No tietenkin, onko olemassa parempaa vaihtoehtoa kuin rakastaa itseään? Itsensä rakastaminen on elinikäisen rakkaussuhteen alku! Eros: Ja niin alkaa taas tämä erityinen päivä. Ja niin saan taas kuulla latteuksia suustasi. Narkissos: Mikä erityinen päivä tänään sitten on?   Eros: Helmikuun neljästoista. Pyhän Valentinuksen päivä. Narkissos: Ai. Ja taas tuli tryffeli. Haluatko? Voisin siirtyä jo seuraavaan kerrokseen, tästä ensimmäisestä on jo parhaat syöty. Eros: Ei kiitos, yritän laihduttaa. Saisinko muistuttaa sinua, itserakas ystäväni, että minut tunnettiin alunperin salskeana, lihaksikkaana adoniksena, mutta sitten minusta tehtiin johtoportaan päätöksellä pieni paksu poika. Ihan vain siksi, että ihmiset eivät pitäneet siitä...

Kalaallit Nunaat, 23. joulukuuta 2021 Se oli hiljaa paikoillaan, liikkumattomana lumihangessa, käännellen välillä päätään ympäristöään tarkkaillen. Hän oli äänettömänä väijyksissä, suuren kiven takana, tähdäten kärsivällisesti kiväärillään. Pieni kivi vierähti liikkeelle hänen kenkänsä alta ja vieri alas kalliolle. Äänen säikäyttämänä se havahtui ja käänsi päänsä hänen suuntaansa. Hetken he tuijottivat toisiaan, saalis ja saalistaja. Se oli jähmettynyt täysin, kuin kohtaloonsa alistuneena, eikä tehnyt elettäkään pelastautukseen. Hän laukaisi aseensa. Hämärä laskeutui näillä mailla aikaisin, ja tähän vuodenaikaan se oli lähes koko ajan läsnä. Tyttö viilsi jäniksen kurkun auki tottuneesti puukollaan ja juoksutti veren maahan. "Tänään syödään herroiksi, sinä ja minä, Aarluk", Tibb sanoi, ja hänen vierellään makaava koira vingahti tyytyväisenä. Niviarsiaq Tibb oli hänen nimensä, ja hän oli melkein siinä iässä, jolloin tytöstä tulee nainen. Hänen mummonsa oli nimennyt hänet maan ...

Tänään minä kuolen. En haluaisi kuolla, mutta joku muu on tehnyt päätöksen puolestani. Aikaisin aamulla minut ja muut kuolemaantuomitut herätettiin selleissämme, käskytettiin pukeutumaan vanhoihin sotilaspukuihimme, ja lastattiin hevoskärryjen kyytiin. Niin aloitimme pitkän matkamme kohti teloituspaikkaamme. Elämäni viimeinen aamu on kaunis, talvinen joulukuun aamu, ja nousevan auringon ensisäteet saavat  hanget kimaltelemaan. Aleksei on aivan hiljaa, Sergei nyyhkyttää vaimeasti kohotellen kahlehdittuja käsiään kasvoilleen. Osa vangeista valittaa ääneen, osa kiroilee, osa rukoilee Jumalaa. Itse olen uponnut syvälle synkkiin ajatuksiini.  Tätä päivää varten olen valmistautunut pitkään, ja kun se nyt on täällä, huomaan, että en olekaan valmis. Katselen utuisin silmin ohitseni vilahtelevia talvisia puita ja ajattelen sinua, veljeni. Kuinka toivonkaan, että olisin saanut viettää vielä hetken kanssasi. Hevosvankkurit natisevat, vanginvartija pureskelee piippuaan mietteissään. H...