Rubikonin rannalla

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. Eteläinen Meksiko, Morelosin osavaltio, pieni maalaiskylä, 20. helmikuuta 1919. Olen kulkenut ajassa taaksepäin jäljittäen miestä, jossa ruumiillistuu vallanpitäjien vastustaminen, kapinahenki, vaateparren tyköistuvuus ja muotoiltujen viiksien eleganssi. Hän on vapaustaistelija, jonka suonissa virtaa niin valkoisen miehen kuin myös intiaanien verta, ja sitä verta niin kovin moni haluaisi päästä vuodattamaan. Minä siis vain haluan kysyä häneltä muutamia kysymyksiä. Yksikään vallankumouksellinen ei ole pyhimys, mutta etsimäni mies on kapinallisista kenties se, jolla olisi oikeus vähintäänkin sovittaa sädekehää tummille kutreilleen. Hän on mies, joka ponnisteli tavallisen kansan oikeuksien puolesta ja johti taistelua korruptoitunutta ja väkivaltaista diktaattoria vastaan. Mies, joka kirjoitutti historia

On se kumma, että joudun elättämään itseni kirjoittamalla ystävänpäivävärssyjä postikortteihin! Tämä työ ei vastaa koulutustani, työkokemukseni liippaa läheltä vain etäisesti kaukaa, mutta silti joku johtoportaassa päätti, että minut nimitetään alan asiantuntijaksi ja siirretään kentältä toimistotöihin. Asiantuntijatöihin palkataan näemmä ihan kuka tahansa, kunhan on vain työnantajalle etukäteen tuttu kaveri. Postikorttien lähettäminen on kuoleva taiteenlaji. Postimaksut ovat nousseet niin korkealle, ettei kenelläkään ole enää varaa lähettää kortteja. Sen sijaan kaikilla on varaa lähetellä tonnin arvoisilla lääpyttimillä sähköisiä viestejä, joissa sanat korvataan virnuilevilla pallonaamoilla ja tanssivilla sammakoilla! Kaiken lisäksi romanttista rakkautta kaipaavat ihmiset eivät enää edes yritä lähettää toisilleen huolellisesti laadittuja rakkauskirjeitä, vaan svaippailevat pärstäkerroinmenetelmällä oikealle ja vasemmalle deittisovelluksissa! Sanoja ei enää tarvita vaikutuksen tekemise

Siivoaminen on ainoa intohimoni. Ei ole olemassa sotkua, jota en saisi puhdistettua, ei likaa, jota en saisi kuurattua. Siivousintoni, tai vimmani, kuten kaikki muut asian muotoilevat, sai aikanaan alkunsa siitä, kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni. Olin ainoana vastuussa siitä, että paikat pysyvät kunnossa. Piti kantapään kautta opetella puhtaanapitoa, mutta pian huomasin, että todella nautin siivoamisesta. Hankin kaikki mahdolliset siivousvälineet, puhdistus- ja desinfiointiaineet, kehitin omat keinot, tekniikat ja siivousfilosofian. Kun olen vierailemassa jonkun luona, tutkin, onko pinnoilla pölyä ja sauna pesty, ja annan aina mielelläni siivousneuvoja. Teen sen ihan silkasta auttamisen halusta. Minulla oli tapana joululomilla vierailla vanhempieni luona ja viettää koko joulu heidän taloaan siivoten. Putsasin kylpyhuoneen kaakelit, kuurasin keittiön kaapit, järjestelin vaatehuoneen, vein joulukuusen ulos heti tapaninpäivän aamuna. Jossakin vaiheessa vanhempani alkoivat viettää k