Rubikonin rannalla

En ymmärrä paljoa, mutta ymmärrän sen verran, että olen sattumalta tehnyt merkittävän löydön. Niilin suisto keskellä kuivaa kautta, kuumuus niin paahtavaa, että kalliolla voisi paistaa kananmunan. Apinanleipäpuun latvassa istuva valkea iibislintu tarkkailee maisemaa käyrää nokkaansa heilutellen, ja vierelläni aukeaa karu ja luotaantyöntävä autiomaa. Olen jo kahden päivän ajan kaivanut kuivuneella rantatörmällä linnoitukselle perustoja. Joka paikkaa kolottaa ja selkääni särkee, hampaani ovat niin kipeät, etten saa säryiltäni öisin nukuttua. Olen jatkuvasti nälissäni, mutta silti on jatkettava, sillä on vain ajan kysymys, ennen kuin britit ja ottomaanit hyökkäävät.   Saavuttaaksemme tämän maan rikkaudet on komppaniamme marssinut Napoleonin käskystä pysähtymättä läpi Euroopan. Emme me tänne kukaan halunneet tulla, lähdimme vain, koska meillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Vitsalla meidät on matkaan ajettu, ja siitä, kun olen viimeksi kotikyläni nähnyt, on jo useampi vuosi aikaa. Joka...

West Pointin sotilasakatemia, vartiointipiste, 22.12.1826 klo 23:33 Öisellä Hudson-joella lipui syvässä lastissa soutuvene. Veneestä kuului hiljaisella äänellä puheensorinaa, naurua, laulua ja hyssytystä. Vartiovuorossa oleva kadetti Dougan seurasi rannalta veneen lähestymistä otsa rypyssä. Soutuveneen lipuessa laituriin esiin nousi aikamoisen ähellyksen saattelemana kolme tuttua miestä: kadetit Burnley, Center ja Roberts. "Iltaa, arvoisat herrat. Vähän on myöhäinen ajankohta huvisoutelulle " Dougan totesi keskustelusävyyn. Kolme kadettia pitivät pikaisen, ja ei niin kovin vaimean, neuvottelun siitä, miten edetä vartijan ohitse. Lopulta Roberts päätyi kaivelemaan taskunpohjiaan, ja ojensi Douganille kourallisen kolikoita. "Hiljaisuudestasi, Doug", Roberts sanoi. Dougan laski rahat pikaisesti, työnsi ne sitten taskuunsa ja nyökkäsi myöntymisen merkiksi. "Jos voisit vielä vähän selkää kääntää, että pääsemme näkemättäsi ohitse" kadetti Center pyysi. Dougan te...

Tänään minä kuolen. En haluaisi kuolla, mutta joku muu on tehnyt päätöksen puolestani. Aikaisin aamulla minut ja muut kuolemaantuomitut herätettiin selleissämme, käskytettiin pukeutumaan vanhoihin sotilaspukuihimme, ja lastattiin hevoskärryjen kyytiin. Niin aloitimme pitkän matkamme kohti teloituspaikkaamme. Elämäni viimeinen aamu on kaunis, talvinen joulukuun aamu, ja nousevan auringon ensisäteet saavat  hanget kimaltelemaan. Aleksei on aivan hiljaa, Sergei nyyhkyttää vaimeasti kohotellen kahlehdittuja käsiään kasvoilleen. Osa vangeista valittaa ääneen, osa kiroilee, osa rukoilee Jumalaa. Itse olen uponnut syvälle synkkiin ajatuksiini.  Tätä päivää varten olen valmistautunut pitkään, ja kun se nyt on täällä, huomaan, että en olekaan valmis. Katselen utuisin silmin ohitseni vilahtelevia talvisia puita ja ajattelen sinua, veljeni. Kuinka toivonkaan, että olisin saanut viettää vielä hetken kanssasi. Hevosvankkurit natisevat, vanginvartija pureskelee piippuaan mietteissään. H...

II NÄYTÖS Leningrad, 18. joulukuuta 1941. Toinen maailmansota. Kaupunki on piiritetty. Saksan armeija on etelässä, Suomen armeija pohjoisessa. Kolme neuvostosotilasta, NOVIKOV, SOKOLOV ja MOROZOV lämmittelevät palavan tynnyrin vieressä tyhjillään olevan kahvilan edessä. He hypähtelevät kylmissään ja puhaltavat sormiinsa. Kahvilan kyltissä lukee LITERATURNOYE KAFE.   NOVIKOV: Tätä on kestänyt jo pitkään, aivan liian pitkään. SOKOLOV: Ihmiset ovat nälissään. Eilen näin, kuinka yksi mies tappoi toisen leivänkannikan takia. Wehrmacht näännyttää siviiliväestöä tahallisesti. Tämä on verrattavissa kansanmurhaan. NOVIKOV: Hitler haluaa tappaa meidät kaikki. MOROZOV: Jos ei Hitler tapa, niin Stalin tappaa. SOKOLOV: Nälkä meidät tappaa. Piirittäjät laskevat sen varaan, että ruoka loppuu ennen pitkää. Tajuavat varmaan, että jos miehittävät kaupungin, ovat sitten vastuussa väen ruokkimisesta. Helpompi vain antaa meidän nääntyä pois ja pommittaa loput hengiltä. Kun syyskuun 19. päivä pommittiva...