Rubikonin rannalla

  “Ja kun me kerran puhumme karnevaaleista”, signor Conti luennoi tasaisella äänellään, “on hyvä käsitellä karnevaali-sanan merkitystä. Italian carnevale tulee latinan sanoista carnem levare , kirjaimellisesti ‘lihan pois ottaminen’. Karnevaalien myötä me siirrymme viettämään paastonaikaa, ja sanomme hyvästit lihalle, niin syömällemme lihalle kuin myös raamatullisille lihan iloille... Violetta! Tämä ei ole naurun asia!” Violetta oli tänään erityisen hyvällä tuulella, eikä voinut naurulleen yhtään mitään. Tämä päivä oli hänen elämänsä jännittävin päivä, sillä tänään, 23. helmikuuta 1685, hän oli vihdoin ylittänyt sen rajan, jolloin tytöstä tulee nainen, ja oli valmis astumaan Venetsian seurapiireihin sekä osallistumaan karnevaaleihin. Signor Conti, yksi Violettan kotiopettajista, oli kutsuttu paikalle kertaamaan Violettalle karnevaalien historiaa, jotta nuori nainen osaisi suhtautua ensimmäisiin karnevaaleihinsa asian vaatimalla vakavuudella. Signor Conti oli Violettalle rakas, mutta v

Narkissos: Lempii, ei lemmi, lempii, ei lemmi…. Mmmm, tämä onkin hyvä menetelmä syödä näitä suklaarasian suklaita, senkus nakkelee vaan suuhun loruillessaan… Lempii… Lempii? Siis rakastaa! Olen niin rakastunut! Eros: Anna kun arvaan. Itseesi? Narkissos: No tietenkin, onko olemassa parempaa vaihtoehtoa kuin rakastaa itseään? Itsensä rakastaminen on elinikäisen rakkaussuhteen alku! Eros: Ja niin alkaa taas tämä erityinen päivä. Ja niin saan taas kuulla latteuksia suustasi. Narkissos: Mikä erityinen päivä tänään sitten on? Eros: Helmikuun neljästoista. Pyhän Valentinuksen päivä. Narkissos: Ai. Ja taas tuli tryffeli. Haluatko? Voisin siirtyä jo seuraavaan kerrokseen, tästä ensimmäisestä on jo parhaat syöty. Eros: Ei kiitos, yritän laihduttaa. Saisinko muistuttaa sinua, itserakas ystäväni, että minut tunnettiin alunperin salskeana, lihaksikkaana adoniksena, mutta sitten minusta tehtiin johtoportaan päätöksellä pieni paksu poika. Ihan vain siksi, että ihmiset eivät pitäneet siitä, että kalta

Antiikin Rooma, Flaviusten amfiteatteri, 1. tammikuuta 391 “Kristuksen nimessä, lopettakaa!” Telemachus huusi, mutta hänen huutonsa hukkui yleisön mylvintään. Hän oli väsynyt, kuumeinen ja harhainen käveltyään viikkokausia pölyisiä maanteitä pitkin. Ääni hänen sisällään oli johdattanut hänet Roomaan, ja perille päästyään hän oli ollut epätietoinen siitä, mitä seuraavaksi tehdä. Harhaillessaan pitkin ikuisen kaupungin ahtaita katuja hän oli törmännyt riehakkaaseen väkijoukkoon, ja ajautunut sen puristuksissa valtavan amfiteatterin luokse. Sisäänkäynnillä hänen käteensä oli annettu savikiekko, jossa oli numeroituna hänen istumapaikkansa, ja hän oli löytänyt itsensä areenan ylimmiltä istuimilta yhdessä muiden köyhien ihmisten kanssa. Tammikuinen aurinko lähestyi taivaan lakipistettä, paljastaen armottomasti kirkkaudellaan kaiken sen, mitä areenalla tapahtui. Telemachus näki kaiken, ja kaikki hänen näkemänsä järkytti häntä. Ensin areenalla oli metsästetty eläimiä. Sitten ihmisiä. Kymmentuh