Rubikonin rannalla

Psst! Olisiko sinulla hetki aikaa pysähtyä juttelemaan? Teen sinulle tarjouksen, josta et voi kieltäytyä! Katsos, minä ja Carlo tässä etsimme uusia jäseniä perheyhtiöömme. Tarvitsemme kipeästi uutta verta pyörittämään bisneksiä jäsenistömme ikääntyessä ja loppujen tapellessa keskenään. Minä olen tämän rekrytointioperaation aivot ja Carlo on… assistenttini. Carlo, sano päivää pikku ystävälleni!     Näytät kunnianhimoiselta hepulta. Kiinnostaisiko sinua tehdä helppoa rahaa? Perheemme tuottoisaa erityisosaamista on nimittäin tavaran välittäminen ja välistä vetäminen, salakuljetus, musta pörssi, kiristäminen, monopolit, kartellit, korruptio… Eihän sinulla muuten ole yhteyksiä poliisiin tai oikeuslaitokseen? Ei? No hyvä, se olisi hieman vaikeuttanut asioita. Bisnes pyörii mainiosti silloin, kun kukaan ei ole tunkemassa nokkaansa meidän asioihimme! Carlo, oletko huomannut epäilyttävää liikehdintää missään? Etkö? No hyvä. Olet varmaan huomannut, että päätöksentekijät harvemmin tekevä...

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. On sydäntalvi vuonna 1851, ja olen pienessä Busseton kaupungissa pohjoisessa Italiassa. Olen etsimässä jotakuta, jonka tiedän täällä asuvan, ja vihdoin löydän itseni hänen asuntonsa edestä. Katselen hetken eleganttia, holvikaarin koristeltua rakennusta, ja kävelen sitten sen ovelle. Olen koputtamaisillani, mutta huomaan, että ovi on kutsuvasti raollaan. Avaan oven ja astun sisään, kävelen käytävää pitkin peremmälle, tyhjän salongin läpi, kohti työhuonetta, josta kuuluu hyräilyä. Säveltäjä Giuseppe Verdi istuu työpöytänsä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Huomaan hänen työstävän paraikaa uusintaa oopperaansa; työnimenä teoksella on La Maledizione , Kirous. Säveltäjämestari on uppoutunut työhönsä. Hän on keskittynyt, kulmat ovat kurtussa, hän hieroo ohimojaan turhautuneena, hänen siniharmaat silmänsä pä...

  “Ja kun me kerran puhumme karnevaaleista”, signor Conti luennoi tasaisella äänellään, “on hyvä käsitellä karnevaali-sanan merkitystä. Italian carnevale tulee latinan sanoista carnem levare , kirjaimellisesti ‘lihan pois ottaminen’. Karnevaalien myötä me siirrymme viettämään paastonaikaa, ja sanomme hyvästit lihalle, niin syömällemme lihalle kuin myös raamatullisille lihan iloille... Violetta! Tämä ei ole naurun asia!” Violetta oli tänään erityisen hyvällä tuulella, eikä voinut naurulleen yhtään mitään. Tämä päivä oli hänen elämänsä jännittävin päivä, sillä tänään, 23. helmikuuta 1685, hän oli vihdoin ylittänyt sen rajan, jolloin tytöstä tulee nainen, ja oli valmis astumaan Venetsian seurapiireihin sekä osallistumaan karnevaaleihin. Signor Conti, yksi Violettan kotiopettajista, oli kutsuttu paikalle kertaamaan Violettalle karnevaalien historiaa, jotta nuori nainen osaisi suhtautua ensimmäisiin karnevaaleihinsa asian vaatimalla vakavuudella. Signor Conti oli Violettalle rakas, mut...

Kuulin, että olet edelleen elossa. Mikä pettymys. Oletan, että muistat minut. Olen se laiva, jonka sinä upotit. Ehkä et haluaisi muistaa minua, ehkä et haluaisi ajatella minua enää koskaan, mutta en aio päästää sinua helpolla. Sanon sanottavani sinulle nyt, ennen kuin lakkaan kokonaan olemasta.  Minun nimeni on Costa Concordia. Olin ensimmäinen laatuani, kun sain alkuni vuonna 2004 Genovassa, Sestri Ponenten telakalla. Minut rakensivat suurella huolella ammattitaitoiset naiset ja miehet, jotka tekivät minusta lujan, tyylikkään ja turvallisen. Olin suurimpia Italiassa koskaan rakennettuja risteilyaluksia, ja minä olin yksinkertaisesti loistelias. Kun minut laskettiin vesille, kummitätinäni toimivan Eva Herzigován tehtävänä oli rikkoa shampanjapullo runkoani vasten hyvän onnen varmistamiseksi. Pullo ei kuitenkaan särkynyt, ja merenkävijöiden uskomusten mukaan se ennusti pahaa. Näin jälkeenpäin ajatellen taisin olla jo alusta alkaen tuhoon tuomittu. Risteilyaluksena minun työtäni oli ...

Elän auringon rytmin mukaan, sinä aina ajatuksissani, mutta tänään en herää valoon, vaan huonettani tärisyttävään jyrinään. Kaupungin ylle kohoava vuori on yhtä levoton kuin itsekin olen. Nousen vuoteeltani ja venyttelen, palvelijat ovat jättäneet minulle aamiaiseksi leipää ja juustoa, mutta en jouda syömään. Pukeudun, astun ulos viileään lokakuiseen aamuun ja kävelen taloni edessä olevalle lähteelle. Oletkohan jo hereillä? Vai vielä unten mailla, suloisena ja raukeana? Loiskutan kylmää vettä kasvoilleni ja tunnen virkistyväni huonosti nukutun yön jälkeen. Hätistelen toisella kädelläni kauemmaksi kahta keskenään sanailevaa orjaa, joille on tullut riitaa siitä, kumpi heistä saa noutaa lähteestä vettä minun jälkeeni. Aurinko paistaa päivä päivältä matalammalta, ja noustessaan sen kultaiset säteet valaisevat kaupungin talojen seiniä. Ne ovat täynnä kirjoituksia, läheisen torin tuotteiden hintoja, huonoja vitsejä, hävyttömiä piirroksia ja lemmentunnustuksia. Kosketan seinää kädelläni. Pitä...

Suunnitelma oli vaarallinen, mutta mies oli päätöksensä tehnyt. Hänet oli palkattu pariisilaiseen museoon tekemään lasivitriinejä historiallisesti arvokkaille maalauksille, ja hän oli ottanut työn vastaan taka-ajatuksin. Hänen suorittamaansa rikosta on kuvailtu 1900-luvun loisteliaimmaksi taidevarkaudeksi, ja se meni kaikessa yksinkertaisuudessaan näin; illalla mies piiloutui museon varustekaappiin, aamulla hän astui kaapista ulos, otti taulun seinältä ja muina miehinä käveli museon ovesta ulos, kadoten katujen vilinään kainalossaan kuva salaperäisesti hymyilevästä naisesta.  Tehtävä oli suoritettu ja Leonardo da Vincin Mona Lisa varastettu! Meni lähes vuorokausi, ennen kuin Louvren henkilökunta havaitsi varkauden, oletettuaan sitä ennen taulun olevan puhdistettavana tai kenties valokuvattavana. Vaikutti siltä, että maalaus oli kadonnut maan nielemänä, ja pian salaperäinen rikos herätti lehdistön kiinnostuksen. Elettiin vuotta 1911. Sanomalehdet olivat juuri alkaneet yleistyä, ja ...