Kunniakumartajan viimeiset jäähyväiset

Kuulin, että olet edelleen elossa. Mikä pettymys. Oletan, että muistat minut. Olen se laiva, jonka sinä upotit. Ehkä et haluaisi muistaa minua, ehkä et haluaisi ajatella minua enää koskaan, mutta en aio päästää sinua helpolla. Sanon sanottavani sinulle nyt, ennen kuin lakkaan kokonaan olemasta.

Minun nimeni on Costa Concordia. Olin ensimmäinen laatuani, kun sain alkuni vuonna 2004 Genovassa, Sestri Ponenten telakalla. Minut rakensivat suurella huolella ammattitaitoiset naiset ja miehet, jotka tekivät minusta lujan, tyylikkään ja turvallisen. Olin suurimpia Italiassa koskaan rakennettuja risteilyaluksia, ja minä olin yksinkertaisesti loistelias.

Kun minut laskettiin vesille, kummitätinäni toimivan Eva Herzigován tehtävänä oli rikkoa shampanjapullo runkoani vasten hyvän onnen varmistamiseksi. Pullo ei kuitenkaan särkynyt, ja merenkävijöiden uskomusten mukaan se ennusti pahaa. Näin jälkeenpäin ajatellen taisin olla jo alusta alkaen tuhoon tuomittu.

Risteilyaluksena minun työtäni oli kuljettaa matkustajia satamasta toiseen turvallisesti. Kyytiini mahtui kerralla 3 780 matkustajaa ja 1 100 miehistön jäsentä, ja kaikkien heidän hyvinvointinsa oli minun vastuullani. Pidin kunnia-asianani suoriutua tehtävästäni mahdollisimman hyvin, sillä olihan minut tarkoitettu vain ja ainoastaan tätä yhtä asiaa varten.

Oli yksi henkilö, johon luotin kaikista eniten, ja joka auttoi minua selviytymään merellä päivästä toiseen. Kapteenini. Sinä.

Tapasin sinut ensimmäistä kertaa vuonna 2006 astuessani palvelukseen. Olit merenkävijäperheen vesa, omistanut elämäsi merelle jo pienestä pojasta lähtien. Etenit urallasi määrätietoisesti, nousten arvoasteikossa koko ajan ylemmäs, kunnes viimein sinut ylennettiin kapteeniksi. Minä olin ensimmäinen laiva, jota sinä komensit, ja yhdessä me tavoitimme horisontin.

Sinun komennuksessasi seilasin pitkin turkoosinsinistä Välimerta. Opin tuntemaan Tyrrhenanmeren tuivertavat tuulet, Ligurianmeren pehmeän puhtauden ja Baleaarienmeren lämpimät laineet. Tutustuin Välimeren historiallisiin satamakaupunkeihin; Civitavecchia, Savona, Marseille, Barcelona, Palma de Mallorca, Gagliari ja Palermo, kaikki ne toivottivat minut aina tervetulleeksi, kun tein väsymättä matkaa.

Mikään muu maailmassa ei voisi tuottaa minulle suurempaa tyydytystä kuin olla merellä. Uida kohti aavaa ulappaa, tuntea veden suolainen maku, kesyttää toinen toistaan suuremmat tyrskyt. En tarvinnut mitään muuta. Meri ja sinun seurasi riittivät minulle.

Uskon edelleen, että aluksi olin sinulle yhtä tärkeä kuin minä sinulle. Olit nuori ja innoissasi, tunsit merimiehenä jatkavasi sukusi perintöä. Valitettavasti merenkäynti sellaisenaan ei kauaa sinulle riittänyt, ja minä kyllä huomasin muutoksen sinussa. Ylpistyit korkeassa asemassasi, annoit muiden ihailun nousta päähäsi. Sen sijaan, että olisit keskittynyt tekemään työsi hyvin, aloit kohdella minua ja miehistöäsi ala-arvoisesti, aivan kuin meillä ei olisi ollut mitään väliä. Loppuun asti hiottu alus on lopulta vain niin hyvä kuin sen kapteeeni on, ja sinä aloit osoittaa huonon kapteenin ominaispiirteitä.

Eräänä päivänä olit kapteenina toisella risteilyaluksella, ja käskytit sen aivan liian kovaan vauhtiin satama-alueella. Alus törmäsi toiseen laivaan ja aiheutti sille vahinkoa. Vaikka olit selvästi tapahtuneeseen syypää, pääsit vastuusta kuin koira veräjästä. Laivayhtiö lakaisi tapahtuneen maton alle, eikä sinulle koitunut mitään seurauksia.

Italialaisilla merimiehillä on vaarallinen tapa: inchino, kunniakumarrus, jossa laiva ohjataan mahdollisimman lähelle ohitettavaa saarta. Tarkoituksena on muka tervehtiä saaren asukkaita, vaikka oikeasti kapteenit vain haluavat rehennellä merenkäyntitaidoillaan. Sinäkin aloit tehdä tätä, vaikka laivayhtö oli nimenomaan kieltänyt kaikenlaiset suunnitellulta reitiltä poikkeamiset. Uskoit niin vahvasti kykyihisi kapteenina, että viis veisasit määräyksistä, ja kerta toisensa jälkeen ohjasit minut liian matalaan veteen. Ja minä hölmö tottelin.

Sinä kohtalokkaana iltana, 13. tammikuuta 2012, olimme lähteneet matkaan Civitavecchian satamasta, tarkoituksenamme risteillä normaali reittimme seitsemän eri sataman välillä. Matka alkoi tavalliseen tapaan, eli sinua ei juuri näkynyt komentosillalla. Olit jättänyt ohjaustehtävät perämiehelle, jotta voisit viihdyttää senhetkisestä seuralaistasi, moldovalaista tanssijatarta, jonka seurassa olit viihtynyt jo pidemmän aikaa.

Jossakin vaiheessa ilmestyit komentosillalle, ja käskit laittaa navigaatiojärjestelmäni pois päältä. Halusit navigoida näköhavaintojen avulla ohi Gigglion saaren ja tehdä kunniakumarruksen saaren asukkaille. Väitit tuntevasi merenpohjan hyvin ja olit tehnyt ohituksen useasti aiemminkin. Minä tunsin merenpohjan myös, ja tiesin yrityksen olevan vaarallinen. Oli liian pimeää, oli liian kova vauhti, ja määräyksiä jakeli mies, jonka ainoa vaikutin sillä hetkellä oli tehdä vaikutus johonkin naiseen. Ohjasit minut liian lähelle saarta, liian matalaan veteen.

Tajusit uhan liian myöhään. Käskit perämiestä kääntämään minua, mutta oli jo liian myöhäistä. Osuin matalassa rantavedessä olevaan kiveen, joka repi kylkeeni vesirajan alapuolelle 70 metriä pitkän aukon. Tunsin veden ryöppyävän sisälle konehuoneeseeni ja peittävän sen alleen.

Kaikki valot sammuivat, ja tunsin ajelehtivani avuttomasti. Kuulin kaukaista hälinää ja matkustajien hätäisiä huutoja. Sitten valot palasivat hetkeksi, ja miehistö kuulutti laivassa olevan sähkökatkoksen, se oli tekosyy, johon he aina virheen tapahtuessa turvautuivat rauhoitellakseen matkustajia. Pian valot sammuivat lopullisesti. Aloin täristä hallitsemattomasti.

En enää välittänyt sisältäni kuuluvista äänistä, vaan keskitin kaiken huomioni edessäni aukeavaan kauniiseen mereen. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin oudon vapauden tunteen, kuin en olisi enää uinut syvässä vedessä, vaan lentänyt kuin lintu taivaalla. Ajelehdin hitaasti eteenpäin, Tyrrhenanmeren tuulien työntämänä. Tuuli käänsi minua lempeästi, puski minua kohti Gigglion rantaa, ja vihdoin jäin kiinni merenpohjaan.

Aloin kallistua.

Kallistuin kyljelleni niin nopeassa tahdissa, että ihmiset kyydissäni eivät ehtineet reagoida. Pelastusveneitä ei ollut laskettu vesille, evakuontikäskyä ei ollut annettu. Havaitsin veden työntyvän yhä korkeammalle sisälläni. Aistin hissiin ansaan jääneiden ihmisten hätäännyksen veden tunkeutuessa vääjäämättömästi heidän ympärilleen. Tunsin ihmisten jäävän jumiin hytteihinsä. Kuulin ihmisten murskaantuvan putoavien esineiden alle. Näin ihmisten putoavan veteen ja katoavan sen pyörteisiin.

Seurasin vierestä, kuinka paniikki valtasi ihmiset, ja kuinka alkukantainen tarve pelastautua pyyhki heidän mielistään kaikki inhimilliset sopimukset, joiden avulla varmistetaan heikompien selviytyminen onnettomuustilanteissa. Näin osan miehistöstä hylkäävän minut ensimmäisten joukossa, ja jättävän tuhannet matkustajat taakseen. Näin osan miehistä pelastavan itsensä ennen naisia ja lapsia.

Näin sinut, kapteenini, hylkäävän laivasi ja sen matkustajat ja pakenevan kohti saarta. En voinut uskoa sitä todeksi. Käskin sinua palaamaan, ja kuulin sähköisen äänen toistavan sanojani korvissani. Takaisin kannelle, saatana! Vada a bordo, cazzo! Mutta vaikka kuinka sinua käskin, et tullut takaisin. Jätit minut ja kaikki muut.

Tuuli, joka käänsi minut kohti rantaa ja matalikkoa, pelasti sinä yönä tuhansia ihmishenkiä. Silti 32 heistä kuoli. Ja kai minäkin tavallani kuolin. Lakkasin olemasta laiva; olin haaksirikko, siipirikko, ja jäin makaamaan Gigglion rantaveteen. Osa uhreista jäi seurakseni, ja se ainoa, jonka olisi pitänyt jäädä, ei palannut enää koskaan luokseni.

Siinä matalikossa maatessani tunsin, kuinka veden varassa olevat osani alkoivat ruostua; minä aloin ruostua, enkä voinut estää katkeruutta täyttämästä ajatuksiani. Mitä olisinkaan voinut vielä saavuttaa, jos olisin saanut jatkaa elämääni! Onnettomuus ei johtunut sääolosuhteista, ei toimintahäiriöstä, ei minussa olevasta viasta. Onnettomuus johtui vain ja ainoastaan sinun tekemistäsi valinnoista, ja kaiken yhdessä kokemamme jälkeen sinä jätit minut hädän keskellä yksin.

En kuitenkaan saanut jäädä paikalleni makaamaan yksin ajatuksineni. Eräänä päivänä minut nostettiiin merenpohjasta. Tulin takaisin kotiin, Genovaan, Sestri Ponenten telakalle, jossa minut romutetaan palasiksi. Minä odotan loppuani, ja yritän vielä kerran löytää jostakin jotakin hyvää. Katkeruuteni on vaihtunut omalta osaltani kaipaukseen. Kunpa olisin saanut vielä kerran seilata pitkin turkoosinsinistä Välimerta, ja kokea Tyrrhenanmeren tuivertavat tuulet, Ligurianmeren pehmeän puhtauden ja Baleaarienmeren lämpimät laineet.

Sinä sait lopulta ansiosi mukaan. Selviydyit ehkä haaksirikostani, mutta loppuelämäsi ajan saat yksin kantaa vastuuta siitä, mitä tapahtui. Kapteenina et toimi enää koskaan. Saat mädäntyä sellissäsi, ja mennessäni vien mukanani viimeisetkin muistot sinusta. Kun viimeinen hetkeni koittaa, lohduttaudun sillä, että sinä tuhosit minun lisäkseni itsesi. Tuhosit meidät molemmat.  

Kapteeni upposi laivansa mukana.