Balettitanssija vuosien takaa

Valtteri-myrskyä odotellessa tuli katsottua suorana lähetyksenä Yleltä Kansallisbaletin Joutsenlampi koko kolmetuntisessa komeudessaan. Pjotr Tšaikovskin säveltämä baletti on mitä luultavimmin maailman tunnetuin baletti, ja kyllä, oli hieno esitys, ei voi muuta sanoa. Yritin laskea, saiko Odile pyörähdettyä ne kuuluisat 32 fouetté en tournant -liikettä peräkkäin, mutta minua alkoi huimata kesken laskemisen.

Baletti on upea taiteenlaji; on uskomatonta katsoa, minkälaisiin fyysisiin taidonnäytteisiin tanssijat kykenevät. Minulla on tapana katsella YouTubesta erilaisia balettiesityksiä aina silloin tällöin, sillä siellä on muutaman klikkauksen päässä tarjolla mitä runsain baletin aarreaitta: Mikhail Baryshnikov, Margot Fonteyn, Rudolf Nurejev, Maya Plisetskaja, kaikki upeat tanssijat koettavissa kotisohvalta käsin. Sitähän internetin pitäisi olla; korkeakulttuuria ja sielunruokaa helpossa paketissa. Suosittelen kaikille muillekin vähemmän päämäärätöntä sometusta ja enemmän korkeakulttuurin harrastamista täällä internetin syövereissä.

Kansallisbaletin Joutsenlammen aikana ehdin pohdiskella niin baletin säveltämistyötä, koreografiaa, lavastusta, pukusuunnittelua kuin balettitanssimistakin. Baletin tekijät näkevät aivan valtavan vaivan tuottaakseen näitä upeita taideteoksia. Kaikki näyttää niin helpolta, niin vaivattomalta, niin loppuun asti pohditulta. Ja silti joskus käy niin, että eteen tulee odottamattomia tilanteita, jotka vaativat esityksen luojilta luovaa ajattelua ja ongelmanratkaisukykyä.

Siitä on jo kymmenen vuotta, kun olen käynyt paikan päällä katsomassa balettia Kansallisbaletissa. Se oli huhtikuu 2012, ja baletti oli Bajadeeri. Tämä näytös oli siinä mielessä erityinen, että se oli balettitanssija Kare Länsivuoren jäähyväisnäytös ennen eläkkeelle siirtymistä. Länsivuorella oli pieni rooli esityksessä, johon kuului lähinnä ylvästä astelua pitkin lavaa.

Istuin todella hyvällä paikalla keskellä salia, valmiina kaivamaan kiikarini esiin heti kuin mahdollista. Viereeni istahti viehättävä, hoikka nainen, jolla oli tyylikkäät, juhlailtaan sopivat vaatteet - ja tenniskengät jalassa. Mikäs siinä, ajattelin, kengissä tärkeintä on tietenkin se, että niillä pystyy kävelemään. Ja ehkä tässä on kyseessä harvinaisuus; harvemmin vastaan tuleva todellinen ballerina. Ja vielä kosketusetäisyydellä! Hittolainen, en enää kehtaisi kaivaa kiikareitani esiin. Näyttäisin vain juntilta.

Selailin baletin käsiohjelmaa, ja vieressäni istuva nainen yhtäkkiä pyysi, että saisiko hänkin katsoa käsiohjelmaa tarkemmin. Sehän kyllä sopi. Nainen selaili vihkosta, ja näytti minulle ilahtuneena omaa kuvaansa. Kävi ilmi, että hän oli tanssinut Bajadeerin naispääosan joskus vuosia aikaisemmin. Mikä onnekas sattuma, että sain seurakseni ihka aidon prima ballerinan avaamaan minulle Bajadeerin yksityiskohtia! Hän myös vahvisti todeksi olettamukseni, että todellinen ballerina ei käytä vapaa-ajallaan muuta kuin mukavia kenkiä.

Siinä sitten rupattelimme niitä näitä baletista, ja välillä katsoimme itse esitystä. Toisen näytöksen viime minuuteilla miespääosatanssija tanssi soolotanssiaan, hypähdellen kevyesti kuin peura näyttämön halki, kuin yhtäkkiä kuului kova NAPS ja mies kaatui näyttämölle. Samalla hetkellä vierustoverini henkäisi “Voi ei!” niin kovaa, että se kuului varmasti orkesterimonttuun asti. Tanssija makasi jalkaansa pidellen näyttämöllä. Minä kysyin älykkäästi: “Kävikö pahasti?” ja nainen vastasi “Aivan varmasti.”

Musiikki hiljeni, näyttömölle ryntäsi ensin muita tanssijoita ja sitten vielä kovemmalla vauhdilla näyttämöhenkilökuntaa, ja yleisen hälinän ja sekasorron vallitessa esirippu laskeutui.

Me yleisössä jäimme hölmistyneinä pohtimaan, mitä oikein seuraavaksi tapahtuu. Hetken kulutua esirippu nousi taas, ja Kansallisbaletin silloinen johtaja Kenneth Greve astui lavalla selittämään, että tanssija on loukkaantunut ja nyt he yrittivät etsiä uutta tanssijaa tilalle. Väliaika alkoi siis sangen dramaattisissa merkeissä, ja joka ikisellä yleisön jäsenellä suu vaahtosi kaikkien keskustellessa tulisesti tapahtumista. Taisin juoda shampanjaa.

Sitten esitys oli taas valmis jatkumaan. Esiripun takaa ilmestyi jälleen baletinjohtaja Greve selittämään, että roolia normaalisti tanssivat kaksi muuta miestä olivat estyneet sinä iltana tulemasta; toinen oli Tallinassa esiintymässä ja toinen hoitamassa kotona lapsiaan.

Ainoa vaihtoehto miespääosaan oli siis tänä iltana eläkkeelle jäävä Kare Länsivuori. Länsivuori oli tanssinut roolin viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, ja sai jälleen tilaisuuden tanssia sen. Ilman harjoittelua tai edes pohdintaa. Niin siinä sitten kävi, että hän vain tyynesti veti pääosatrikoot jalkaansa ja aloitti tanssimisen. Ja yleisö oli haltioissaan.

Tästä on siis jo kymmenen vuotta aikaa, mutta muistan sen kuin eilisen. Ei se ehkä ollut ihan tavallinen ilta, että saa viereensä entisen huippuballerinan avaamaan baletin tapahtumia, silmiensä eteen kriisinhallintaa harrastavan Kansallisbaletin henkilökunnan, häslinkiä, hälinää -  ja baletin pääosaan miehen, joka aloitti viimeisen esityksensä kuvitellen, ettei joutuisi tekemään tässä elämässä enää yhtään pas de deux -liikesarjaa. 

Tätä ammattitaitoa ja osaamista seuratessani en voinut olla pohtimatta, että liekö niin, että eläkkeellä tai sitten ei, aina sielussaan se sama ihminen vuosien takaa.

 

Kysymys: milloinkohan sitä pääsisi taas uudelleen balettia katsomaan?