Rubikonin rannalla

Psst! Olisiko sinulla hetki aikaa pysähtyä juttelemaan? Teen sinulle tarjouksen, josta et voi kieltäytyä! Katsos, minä ja Carlo tässä etsimme uusia jäseniä perheyhtiöömme. Tarvitsemme kipeästi uutta verta pyörittämään bisneksiä jäsenistömme ikääntyessä ja loppujen tapellessa keskenään. Minä olen tämän rekrytointioperaation aivot ja Carlo on… assistenttini. Carlo, sano päivää pikku ystävälleni!     Näytät kunnianhimoiselta hepulta. Kiinnostaisiko sinua tehdä helppoa rahaa? Perheemme tuottoisaa erityisosaamista on nimittäin tavaran välittäminen ja välistä vetäminen, salakuljetus, musta pörssi, kiristäminen, monopolit, kartellit, korruptio… Eihän sinulla muuten ole yhteyksiä poliisiin tai oikeuslaitokseen? Ei? No hyvä, se olisi hieman vaikeuttanut asioita. Bisnes pyörii mainiosti silloin, kun kukaan ei ole tunkemassa nokkaansa meidän asioihimme! Carlo, oletko huomannut epäilyttävää liikehdintää missään? Etkö? No hyvä. Olet varmaan huomannut, että päätöksentekijät harvemmin tekevä...

On tullut elettyä sellainen elämä, josta on syntynyt kirjailija. Oli aika, jolloin lymyilin Pariisin Oopperan kellarissa lauluja laulaen ja ohikulkijoita säikytellen. Oli aika, jolloin komensin Lentävää Hollantilaista meren myrskyissä kiitäen. Oli aika, jolloin haastoin Hamletia päättämään, että ollako vai eikö olla, se ei henkilökohtaisesti ollut kummoinen pulma minulle, joka olen joskus ollut mutten enää ole. Tarinoita riittää, sillä kaikenlaista on tullut tehtyä. Ei auta kuin kirjoittaa kokemani kirjaksi! Elämäkertani, vaatimattomasti otsikoituna Vuosituhanteni , on mestariteos, joka vain odottaa kirjoittamistaan. Sulkakynä on teroitettu ja mustepullo aukaistu, ei muuta kuin työhön. Mietitäänpäs hetki. Mikä olisi loistelias alku suurromaanilleni? ”Oli synkkä ja myrskyinen yö.” Vai oliko yö sittenkin tumma ja tuulinen? Faksi piippaa! Katsotaanpas, minkälainen toimeksianto olisi tällä kertaa tarjolla. Romaanin kirjoittamisen ohella minun on tehtävä muita töitä saadakseni laskut ...

  Jokohan sitä uskaltaisi mennä? Katsotaanpa ovisilmästä onko reitti selvä. Käytävä näyttää tyhjältä. Kulta, kun äiti sanoo, niin sitten mennään vauhdilla, okei? Aukaisen nyt oven. Voi ei, aukesiko yläkerrassa naapurin ovi? Äkkiä takaisin sisälle ja ovi kiinni, odotellaan ihan hiljaa, että naapuri menee ohitse. Käveleepä hitaasti. Miksi tuon pitää rampata portaikossa, vaikka hissi on keksitty? Meillä on kiire esikouluun, voisiko arvon naapuri myös kiiruhtaa? No niin, nyt on käytävä tyhjä. Nyt mennään. Sitten ratikkaan, otetaan tästä istumapaikat. Hetken ehtii hengähtää. Voi ei, nouseeko tuolta seuraavalta pysäkiltä se ärsyttävä Sanna kyytiin? Nyt äkkiä kaivamaan käsilaukusta kännykkä esiin, ettei vaan tarvitse taas puhua sen kanssa. Kulta, katsopa äidin puolesta, tuleeko tuo täti tänne päin. Katso nyt. Älä katsokaan! Pää alas! Minäpä kurkkaan... Huh, meni onneksi toiseen päähän istumaan. Joka aamu sama juttu. Pitää varmaan hankkia auto, että saa olla rauhassa. No niin, perillä olla...

Oli kesä, syreenit kukkivat, ja sinä esitit toivomuksen; että olisit läsnä täysillä tässä hetkessä, että ajatuksesi olisivat lomalla eivätkä työasioissa, nauttisit hetkestä, kesästä, elämästä. Nyt on syksy, talvi melkein, istun tässä huoneessa naputtelemassa tietokonetta ja pohdiskelen, kuinka me ihmiset olemme kykeneväisiä olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Keho on läsnä siellä missä fyysisesti satumme olemaan, mutta ajatuksemme saattavat samanaikaisesti olla jossakin kaukana. Taulukoissa, tiimipalavereissa, toisessa universumissa;    mieli vaeltaa pustalla ravaavien przewalskinhevosten mukana, metsästää tundralla naalin johdolla, siemailee mettä rubiinikurkkukolibirin seurassa Palaa tähän hetkeen! Tähän todelliseen hetkeen. Tähän huoneeseen, jossa on kalseat värit ja harmaa valo, jossa ajatukset eivät vaella, koska kaikki huomio on kohdistettuna tähän erittäin tärkeään viralliseen asiakirjaan: “... raportoidaan analyysien tuloksista tiivistetysti sidosryhmille, kuten yhte...

Slasher99: Tämä on ihan kuin jostakin kauhuelokuvasta, VerV181: nii mikä Slasher99: No tämä kaikki mitä täällä netissä on. Kuvat ja videot. Ukrainasta. Käsittämätöntä, että tällaista voi tapahtua nykyaikana. VerV181: en oo seurannu niin tarkasti Slasher99: Viimeisten kuuden viikon aikana minä en ole juuri mitään muuta tehnytkään. VerV181: joo oon huomannu Slasher99: Näitä kuvia pitäisi oikeasti näyttää Venäjän kansalle. Täällä on selvää videokuvaa siitä, mitä venäläissotilaat ovat tehneet ukrainalaisille siviileille. Slasher99: Toisaalta mitä hyötyä siitä olisi, kansalaiset ovat siellä niin tietämättömiä, etteivät välittäisi kuitenkaan. VerV181: joko oot katsonut sen tekemäni animaation jonka lähetin VerV181: typoo, typoo? Slasher99: Kyllä olen. VerV181: kiva voit laittaa kommentit mulle sähköpostiin? Slasher99: No toki, kun noin kauniisti pyydät. VerV181: sori oon vähän stressaantunut, hommat kasaantuu päälle Slasher99: Ei kiinnosta Ukrainan tilanne enää? VerV181: ei oikeastaan Slashe...

AIKA HERÄTÄ, MARIA. “Vielä viisi minuuttia, tässä on niin mukavaa...” HERÄTYS, PÄIVÄNPAISTE. MUUTEN MYÖHÄSTYN. Maria viivytteli vielä hetken aikaa peiton alla lämpimässä, mutta nousi kuin nousikin mykistämään herätyskellon. Hän laittoi silmälasit päähänsä ja haukotteli. Maria oli eilen pitkästä aikaa ehtinyt käydä kampaajalla, ja hän ihaili hetken meikkipöydällään olevasta peilistä uutta kampaustaan. Kampaajakäynnin takia hänen valmistautumisensa tämän aamun tiimitapaamiseen oli venynyt yömyöhäiseen, mutta hän oli tyytyväinen työpanokseensa. Maria herätti miehensä ja tyttärensä, ja paimensi kummankin lempeästi aamutoimiin. Yhteinen aamupala, pikaiset jäähyväiset, mies lähti samalla ovenavauksella töihin ja Maria viemään tyttöä päiväkotiin. Maria istui tytön kanssa metron penkillä. Suloinen lapsi jutteli, kuinka ei haluaisi mennä tänään hoitoon, vaan haluaisi jäädä äidin kanssa kotiin askartelemaan. Maria yritti parhaansa mukaan lohduttaa tyttöä, ja sanoa, että äidin on pakko mennä t...