Rubikonin rannalla

Oli kesä, syreenit kukkivat, ja sinä esitit toivomuksen; että olisit läsnä täysillä tässä hetkessä, että ajatuksesi olisivat lomalla eivätkä työasioissa, nauttisit hetkestä, kesästä, elämästä. Nyt on syksy, talvi melkein, istun tässä huoneessa naputtelemassa tietokonetta ja pohdiskelen, kuinka me ihmiset olemme kykeneväisiä olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Keho on läsnä siellä missä fyysisesti satumme olemaan, mutta ajatuksemme saattavat samanaikaisesti olla jossakin kaukana. Taulukoissa, tiimipalavereissa, toisessa universumissa;    mieli vaeltaa pustalla ravaavien przewalskinhevosten mukana, metsästää tundralla naalin johdolla, siemailee mettä rubiinikurkkukolibirin seurassa Palaa tähän hetkeen! Tähän todelliseen hetkeen. Tähän huoneeseen, jossa on kalseat värit ja harmaa valo, jossa ajatukset eivät vaella, koska kaikki huomio on kohdistettuna tähän erittäin tärkeään viralliseen asiakirjaan: “... raportoidaan analyysien tuloksista tiivistetysti sidosryhmille, kuten yhteistyökump

Nahoditsʼǫʼłání Dineʼé Bikéyah. Kyllä, luit aivan oikein. Ei, en nukahtanut naama näppäimistöllä. Kyseinen ilmaus on navajonkielinen nimitys Suomelle. Kääntyy suurin piirtein monien soiden ihmisten maa . Yhdysvaltojen merijalkaväki värväsi toisen maailmansodan aikana navajointiaaneja viestimiehiksi Tyynellemerelle taisteluissa japanilaisia vastaan. Intiaanien tehtävänä oli lähettää ja vastaanottaa omalla äidinkielellään viestejä kenttäpuhelinverkossa. He puhuivat vähemmistökieltä, jolle ei siinä vaiheessa ollut olemassa kirjoitettua muotoa, kieltä, jota vihollisen oli mahdotonta ymmärtää ja koodikielenä mahdotonta murtaa. Navajointiaaneja kutsuttiin koodinpuhujiksi, ja he olivat merkittävässä osassa Yhdysvaltojen sotamenestystä. Jos navajonkielessä ei ollut jollekin valtiolle nimeä, koodinpuhujat keksivät sen itse. Ilmeisesti nimien keksiminen sai sotureiden huumorinkukan kukkimaan. Esimerkiksi navajonkielellä Venäjä on punapaitaisten ihmisten maa , Irlanti on punapäisten ihmisten maa

Vastaanottaja: Galaksienvälinen komissio Aihe: Havaintoja ja huomioita Telluksen tuholaissirkoista. Toimenpide-ehdotus/varoitus Avaruudessa on todistetusti älyllistä elämää, ja nyt kun olen tätä planeettaa yksityiskohtaisesti tarkastellut, voin todeta, että täältä ei sellaista löydy. Se, mitä täältä löytyy, on eräänlaisia sirkkoja. Erinäköisiä, -kokoisia ja -värisiä sirkkoja, noin 7 972 657 339 kappaletta. Normaalisti päiväaktiivisia tuholaisia, joista on muodostunut merkittävä haitta planeetalle. Niiden ahneudella ei nimittäin ole mitään rajoja. Olen havainnoinut paikallista sirkkapopulaatiota 38 aurinkovuoden ajan, ja voin rehellisesti todeta, että niiden toiminta on vaarantanut planeetan herkän ekosysteemin. Sirkkojen toimintamallina on ahmia kaikki ahmittavissa olevat luonnonvarat ympäriltään. Kun mitään ei ole enää jäljellä, ne parveilevat joukolla seuraavaan kohteeseen. Ne saastuttavat ympäristön teollisuudellaan, syytävät muovia meriin, ovat saaneet aikaiseksi ilmastonmuutoksen,

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. Omassa ajassani on käyty keskustelua siitä, miten naisjohtajien tulisi käyttäytyä vapaa-ajallaan. Kukapa olisi parempi kertomaan asiasta mielipidettään, kuin yksi historian tärkeimmistä ja rankimmin bailaavista naishallitsijoista? Aleksandria! Muinaisen Egyptin vauras ja hyvinvoiva pääkaupunki 40 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Kuljen pitkin kaupungin auringonpaahtamia katuja, ohi temppeleiden, Museionin ja kirjaston, kohti suurta kuninkaallista palatsia, jonka loistossa hän asuu; dramaattinen, häikäilemätön ja julma, Ptolemaioksen suvun loppuhuipentuma, muinaisen valtakunnan viimeinen hallitsija - Kleopatra VII Filopator. Kleopatra on paennut keskipäivän hellettä kuninkaalliseen oleskeluhuoneeseensa, epäilemättä punoakseen juoniaan siitä, miten kukistaa vihollisensa tulevissa taisteluissa. Huonetta

On ollut liian monta kuivaa vuotta. Děčínin kaupungissa, Tšekinmaalla, ilta-auringon värjätessä taivaan kullanhohtoiseksi, joku kävelee Elbe-joen rantaan ja alkaa kaivertaa jotakin rannalla olevan kiven pintaan. Numeroita ja kirjaimia, vuosiluvun ja varoituksen. "1417. Wenn du mich siehts, dann weine." Jos näet minut, itke ; sillä joen pinta oli laskenut niin alas, että kaikkialla oli kuivuutta, kärsimystä, kuolemaa. Nälkäkivi paljastui vuosien mittaan yhä uudelleen joen pohjalta, ja ihmiset kaiversivat sen pintaan lisää vuosilukuja. 1616, 1707, 1746, 1790, 1800, 1811, 1830, 1842, 1868, 1892, 1893. Aina välillä oli parempia vuosia, mutta sitten tultiin nykyhetkeen. On vuosi 2022, ja Eurooppa kärvistelee ennennäkemättömän kuivuuden kynsissä. Sanovat, että kyseessä on pahin kuivuus 500 vuoteen. Kuivuuden seurauksena on koettu maastopaloja, vesipulaa, rankkasateita, tulvia; tuhoutuneita satoja, simpukoiden joukkokuolemia, kalalajien uhanalaistumista, paheneva energiakriisi. Me o

Hänen nimensä oli Alina.  Hän oli nelivuotias tyttö, joka kohtasi julman kohtalonsa venäläisten sotilaiden käsissä vuosi sitten Ukrainan Mariupolissa. Kun hän kuoli, kirjoitin hänen nimensä paperille ja kiinnitin paperin seinällä niin, että näkisin hänen nimensä yhä uudelleen ja uudelleen. Jotta en koskaan unohtaisi.  Ajattelen Alinaa joka ikinen päivä. Sinisenä kaartuva taivas, keltaisena kukkiva maa. Kunnia puolustajille, kunnia sankareille, älkää koskaan luovuttako, sillä taistelette kaikkein pienimpien ja tärkeimpien puolesta, niiden, jotka eivät voi itseään puolustaa. Me, tavalliset ihmiset, voimme auttaa ukrainalaisia tässä sodassa vain rajallisesti. Emme voi lopettaa sotaa, vaikka kuinka haluaisimme. Mutta se, mitä voimme tehdä, on muistaa. Muistaa nämä tapahtumat ja pitää ne mielessämme loppuelämämme ajan.  Me voimme kirjoittaa, puhua, tanssia, laulaa Ukrainan puolesta. Alinan puolesta.      Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran 8.8.2022, päivitetty 24.2.2023.

On kaunis kesäkuinen päivä, kun kävelen pitkin Via Appiaa. Tämä tie on pitkien teiden kuningatar, niin ainakin sanotaan, ja millainen tie se onkaan. Satoja kilometrejä pitkä, alkaen Roomasta, päättyen Brundisiumiin, useita metrejä leveä, niin leveä, että härkävankkureilla voi ongelmitta ohittaa vastaantulevat vankkurit. Tätä tietä reunustavat pinjat ja sypressit, tätä tietä vierustavat kaukaisuuteen katoavat akveduktit. Tietä päällystävät basalttikivet on niin tarkkaan ja taitavasti sovitettu yhteen, että on kuin ne olisivat itsestään kasvaneet kiinni toisiinsa. Tämä tie sai alkunsa kunnianhimosta, tämä tie sai alkunsa valloittamisen halusta. Tie sai nimensä rakennuttajansa Appius Claudius Caesuksen mukaan, miehen, jonka mielestä jokainen on oman kohtalonsa arkkitehti. Kaikilla meillä ei taida olla siihen asiaan mitään sanottavaa, varsinkaan heillä, jotka tien aikanaan rakensivat omalla hiellään ja verellään. Tätä tietä pitkin kulkevat valloittajat, tätä tietä pitkin kulkevat armeijat.

Korona-ajan hetkeksi hellittäessä ja rajoitusten lieventyessä tuli mieleemme kaukainen ajatus: museot! Muistin jälleen niiden olemassaolon! Museot, nuo kadonneen ajan tallentajat, menneisyyden tutkijat ja taideaarteiden näytteillepanijat, nekin ovat kärvistelleet pitkään ilman seuraa ja odottavat innokkaina yleisöään.  On aika esittää itselleen kysymys: milloin olenkaan viimeksi käynyt museossa?  Vastaan, että viime viikonloppuna ja olen taas menossa ensi viikonloppuna, ja kesää ajatellen olen suunnittelemassa mahdollisimman monta museokäyntiä. Nyt kun on palattu normaaliin, museoissa voi taas käydä spontaanisti hetken mielijohteesta. Sen kuin vain menee! Nyt on mentävä, ennen kuin syksyn korona-aalto iskee ja sulkee kaikki paikat uudestaan. Jos en syystä tai toisesta pääsisikään museoon, harrastan virtuaalisia museovierailuja. Itse asiassa vierailin juuri äsken Digimuseon kautta Poliisimuseossa Tampereella ja Forum Marinumin Vedenalaisen sodankäynnin historian näyttelyssä Forssass

Minulla on työhuoneessani halpa digitaalinen kello. Tavallinen kello, joka näyttää kellonajan ja päivämäärän. Kun käännän sen toiselle kyljelle, se näyttää huoneen lämpötilan, käännän taas, se muuttuu tiimalasiksi, käännän taas, se on herätyskello, käännän taas, se on jälleen tavallinen kello. Kelloja siirrettäessä viritän sen aina sekunnilleen oikeaan aikaan, mutta ei mene montaa päivää, kun se on kolme minuuttia etuajassa. Joka ikinen kerta. Albert Einsteinin vuonna 1905 julkaiseman suppean eli erityisen suhteellisuusteorian mukaan eräs maailmankaikkeuden ominaisuuksista on se, että aika on suhteellista. Jokaisella havaitsijalla on oma aikansa. Jos kappale on liikkeessä, sen kokema aika kulkee hitaammin kuin paikallaan olevan kappaleen aika, ja mitä nopeammin kappale liikkuu, sitä enemmän aika hidastuu. Kun aika siis hidastuu nopeuden kasvaessa, periaatteessa tulevaisuuteen on mahdollista päästä, jos siis kiitää eteenpäin tarpeeksi nopeasti, sanotaanko vaikka valonnopeudella. Jos ei

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. On huhtikuu vuonna 1518, ja olen Ranskassa, Amboisessa, Clos Lucén kartanon kevääseen heränneessä puutarhassa. Kävelen kohti kartanon piharakennusta ja huomaan sen oven olevan kutsuvasti raollaan. Koputan ja astun sisään ateljeehen, jonka seinät ovat täynnä toinen toistaan kiehtovampia piirroksia, maalauksia, luonnoksia, suunnitelmia. Kaiken keskellä on etsimäni henkilö, pitkä ja komea, jatkuvasti muistikirjaansa luonnosteleva, Ranskan maaseudulle elämänsä ehtoossa vetäytynyt 66-vuotias italialainen mies. Hän on taiteilija, tieteilijä, keksijä, yksi maailmanhistorian merkittävimmistä ihmisistä… Kert Oja: …Leonardo da Vinci! Leonardo: Aikamatkaaja tulevaisuudesta! Kert Oja: Te osasitte odottaa minua? Leonardo: Aah, kyllä vain. Olen ehkä jo vanha, mutta älyssäni ei ole mitään vikaa. Ajatuksissani olen

Siinä hän taas on, kuten joka ikinen päivä. Rouva Punainen, se hänen nimensä on. Hänellä on aina päällään leimuavanpunaiset vaatteet. Tunnistan hänet jo kaukaa. Kiinnitin häneen ensimmäisen kerran huomiota viime syksynä. Joka ikinen arkipäivä ajan hänen ohitseen hänen tehdessään matkaa lähikauppaan ostoksille. Hän on vanhempi nainen, liikkuu hitaasti ja päättäväisesti ja on aina yhtä tyylikkään näköinen. Rouva Punaisella ja minulla on sama aikataulu. Hänet nähdessäni tiedän olevani ajoissa. Hänet nähdessäni huudahdan joka kerta ääneen: “Rouva Punainen!” On päiviä, jolloin häntä ei näy, ja silloin mietin, onko hän ehkä sairastunut, tai onko sää liian huono kävelyretkeä varten. On päiviä, jolloin päätän mennä eri reittiä, ja silloin harmittelen, että nyt jää Rouva Punainen näkemättä. On selvää, ettei hänellä ole mitään havaintoa minun olemassaolostani. Hän ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Onhan näitä minulle outoja ihmisiä enemmänkin elämässäni, kuten - koiranulkoiluttaja, joka kulkee

Slasher99: Tämä on ihan kuin jostakin kauhuelokuvasta, VerV181: nii mikä Slasher99: No tämä kaikki mitä täällä netissä on. Kuvat ja videot. Ukrainasta. Käsittämätöntä, että tällaista voi tapahtua nykyaikana. VerV181: en oo seurannu niin tarkasti Slasher99: Viimeisten kuuden viikon aikana minä en ole juuri mitään muuta tehnytkään. VerV181: joo oon huomannu Slasher99: Näitä kuvia pitäisi oikeasti näyttää Venäjän kansalle. Täällä on selvää videokuvaa siitä, mitä venäläissotilaat ovat tehneet ukrainalaisille siviileille. Slasher99: Toisaalta mitä hyötyä siitä olisi, kansalaiset ovat siellä niin tietämättömiä, etteivät välittäisi kuitenkaan. VerV181: joko oot katsonut sen tekemäni animaation jonka lähetin VerV181: typoo, typoo? Slasher99: Kyllä olen. VerV181: kiva voit laittaa kommentit mulle sähköpostiin? Slasher99: No toki, kun noin kauniisti pyydät. VerV181: sori oon vähän stressaantunut, hommat kasaantuu päälle Slasher99: Ei kiinnosta Ukrainan tilanne enää? VerV181: ei oikeastaan Slashe

Se virtasi joella, solisi, näki kirjoittajan rannalla Se katseli pohtijaa, totesi, olemme samalla kannalla Se ehdotti, tule mukaani, olet liikaa tällä sannalla Se olisi varmasti opettavaista, kirjoittaja vastasi Se kertoi tulleensa tänne täysin omia aikojaan Se oli ollut joka paikassa, kyllä, kerta kaikkiaan Se sanoi viipyilevänsä nykyisin omissa ajatuksissaan Se on minullakin tapana, kirjoittaja myönteli Se tuli tänne kaukaa, kaukaa, komeetalla matkaten Se kiisi läpi avaruuden, odottaen, miettien Se törmäsi, saapui perille, teki planeetasta sinisen Se on siis miten päädyit tänne, kirjoittaja täsmensi Se kertoi; oli ensin jäätä, sitten se muuttui nesteeksi Se näytti; nesteestä kaasuksi, näin, ja taas jäiseksi Se esitti kernaasti taikojaan, kehui temppua helpoksi Se on olomuodon muuttamista, kirjoittaja havaitsi Se oli lunta, se kerrostui, pakkautui, tiivistyi Se oli paineessa, se tiheytyi, kiteytyi ja jäätyi Se oli hidas, se mateli, mureni ja särkyi Se on jäätikön virtausta, kirjoittaj

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. On sydäntalvi vuonna 1851, ja olen pienessä Busseton kaupungissa pohjoisessa Italiassa. Olen etsimässä jotakuta, jonka tiedän täällä asuvan, ja vihdoin löydän itseni hänen asuntonsa edestä. Katselen hetken eleganttia, holvikaarin koristeltua rakennusta, ja kävelen sitten sen ovelle. Olen koputtamaisillani, mutta huomaan, että ovi on kutsuvasti raollaan. Avaan oven ja astun sisään, kävelen käytävää pitkin peremmälle, tyhjän salongin läpi, kohti työhuonetta, josta kuuluu hyräilyä. Säveltäjä Giuseppe Verdi istuu työpöytänsä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Huomaan hänen työstävän paraikaa uusintaa oopperaansa; työnimenä teoksella on La Maledizione , Kirous. Säveltäjämestari on uppoutunut työhönsä. Hän on keskittynyt, kulmat ovat kurtussa, hän hieroo ohimojaan turhautuneena, hänen siniharmaat silmänsä pä

Viime aikojen säätilat ovat olleet mielenkiintoisia. Joka ikinen päivä on ollut erilainen kuin edeltäjänsä; ensin pakkasta, sitten plussaa, välillä sataa lunta, välillä vettä. Nyt on ollut taas vaihteeksi pakkasta. Tiet ovat liukkaita ja hanki kantavaa. Nyt on kaunista, valkoista ja puhdasta. Voisin kirjoittaa jotakin kaunista, valkoista ja puhdasta, mutta se tuntuu vaikealta. Ukrainan sota on jatkuvasti mielessäni, ja sen herättämistä ajatuksista on kauneus kaukana.  Tosin, taistelu Ukrainasta ei ole mitään uutta auringon alla. Itä-Ukrainassa on sodittu jo kahdeksan vuotta. Maailmalla on tällä hetkellä käynnissä lukuisia sotia ja humanitaarisia kriisejä. Suomen YK-liiton ylläpitämästä listasta pääsee tutkimaan tarkemmin käynnissä olevia konflikteja. Suuri osa näistä lukuisista konflikteista on tavallaan helppo unohtaa, sillä ne ovat kaukana, kaukana poissa, eksoottisissa, vieraissa maissa. Ukrainan sota on säikäyttänyt suomalaiset ja koko Euroopan nimenomaan siksi, että sota on tullu

Tänä päivänä vuonna 2010 amerikkalainen elokuvaohjaaja Kathryn Bigelow teki historiaa voittamalla ensimmäisenä naiselokuvaohjaajana parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon elokuvallaan The Hurt Locker . Elokuvassa seurataan Yhdysvaltain maavoimien pomminraivaajatiimiä Irakin sodan aikana. Pääosassa olevalla ryhmänjohtajalla on vaikeuksia sopeutua normaalielämään, ja hän palaa aina vain uudestaan takaisin taistelutantereelle. The Hurt Lockerin sanoma voidaan kiteyttää heti elokuvan alussa nähtävään, journalisti Chris Hedgesin sitaattiin: " The rush of battle is often a potent and lethal addiction, for war is a drug ", ja siihen, kun tekstin alkuosa haalistuu pois, ja jäljelle jää vain lainauksen loppu: sota on huumetta. Huumeiden käyttäjä, narkomaani, on riippuvainen huumausaineista. Riippuvuussuhde kehittyy ja voimistuu nopeasti, ja narkomaanille muodostuu välttämätön tarve saada jatkuvasti lisää huumetta. Pian hän on valmis heittämään pois kaiken hyvän elämästään huumeiden takia, h