Rubikonin rannalla

Mikä ilta! Tihkusadetta ja tuulta, epätoivoa ja eristäytymistä! Pimeys on laskeutunut maan ylle, ja lokakuu on ajanut suomalaiset sisätiloihin käristämään kynttilöitään kaamosmasennustaan kiroten. Minä en valita pimeydestä, sillä tunnen tähän vuodenaikaan itseni elottomammaksi kuin koskaan! Hyvä päivä muutenkin. Ei ole nimittäin yhtään ulkopuolista kirjoitustoimeksiantoa tiedossa, niin voin huoletta jatkaa uusimman romaanini kirjoittamista. Kirjan työnimenä on Alasti talon salissa . Kokeilen tällä kertaa tajunnanvirtatekniikkaa. Teoksessa kummitukseksi muuttunut isäntä valitsee itselleen sopivaa lakanaa isoäitinsä liinavaatekaapista muiden sukulaiskummitusten kiistellessä asiasta vieressä. Kerron valinnanvaikeuteen liittyvästä ajatuksenjuoksusta runsaan 900 sivun verran. Tästä tulee taatusti jymymenestys! Hmm, katsotaanpas… “Kaksitellen ja kolmitellen heitä leijaili verkalleen salin seinien läpi…” Ovikello soi! No voi Volter sentään, kukahan siellä oikein on tähän aikaan illasta? Miltä...

Kuu kumottaa Korvatunturin yllä, lumihiutaleet leijailevat hiljalleen yli öisten metsien. Tuvan ikkunasta kajastaa kutsuva kynttilänvalo, ja sisällä lämpimässä Joulupukki on valmistautumassa huomisen jouluaaton koitoksia varten. Takkatuli on päässyt sammumaan, ja pukki seisoo peilin edessä harjoittelemassa. Joulupukki: Kiitos kiitos, kiltit lapset, kirkassilmät, silkohapset! Hyvinhän tämä sujuu, ulkomuistista. Tyytyväisenä Joulupukki kävelee pöydän ääreen ja kurottuu ottamaan lautaselta piparkakkua. Yhtäkkiä hän pysähtyy kuuntelemaan outoja ääniä. On kuin joku kävelisi talon katolla. Joulupukki kiirehtii takan luo ja kuuntelee tarkemmin. Toden totta, savupiipusta kuuluu puhetta, on kuin joku lausuisi katolla ääneen runontapaista: olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa PUMPS, humahdus, tömähdys, ja noen mustaama hahmo tupsahtaa esiin savupiipusta, kierii läpi tuvan ja törmää keinutuoliin. Joulupukki: Oh-hoh hoo, kautta poronkellojen kilin...

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. Eteläinen Meksiko, Morelosin osavaltio, pieni maalaiskylä, 20. helmikuuta 1919. Olen kulkenut ajassa taaksepäin jäljittäen miestä, jossa ruumiillistuu vallanpitäjien vastustaminen, kapinahenki, vaateparren tyköistuvuus ja muotoiltujen viiksien eleganssi. Hän on vapaustaistelija, jonka suonissa virtaa niin valkoisen miehen kuin myös intiaanien verta, ja sitä verta niin kovin moni haluaisi päästä vuodattamaan. Minä siis vain haluan kysyä häneltä muutamia kysymyksiä. Yksikään vallankumouksellinen ei ole pyhimys, mutta etsimäni mies on kapinallisista kenties se, jolla olisi oikeus vähintäänkin sovittaa sädekehää tummille kutreilleen. Hän on mies, joka ponnisteli tavallisen kansan oikeuksien puolesta ja johti taistelua korruptoitunutta ja väkivaltaista diktaattoria vastaan. Mies, joka kirjoitutti historia...

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. Omassa ajassani on käyty keskustelua siitä, miten naisjohtajien tulisi käyttäytyä vapaa-ajallaan. Kukapa olisi parempi kertomaan asiasta mielipidettään, kuin yksi historian tärkeimmistä ja rankimmin bailaavista naishallitsijoista? Aleksandria! Muinaisen Egyptin vauras ja hyvinvoiva pääkaupunki 40 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Kuljen pitkin kaupungin auringonpaahtamia katuja, ohi temppeleiden, Museionin ja kirjaston, kohti suurta kuninkaallista palatsia, jonka loistossa hän asuu; dramaattinen, häikäilemätön ja julma, Ptolemaioksen suvun loppuhuipentuma, muinaisen valtakunnan viimeinen hallitsija - Kleopatra VII Filopator. Kleopatra on paennut keskipäivän hellettä kuninkaalliseen oleskeluhuoneeseensa, epäilemättä punoakseen juoniaan siitä, miten kukistaa vihollisensa tulevissa taisteluissa. Huonetta...

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. On huhtikuu vuonna 1518, ja olen Ranskassa, Amboisessa, Clos Lucén kartanon kevääseen heränneessä puutarhassa. Kävelen kohti kartanon piharakennusta ja huomaan sen oven olevan kutsuvasti raollaan. Koputan ja astun sisään ateljeehen, jonka seinät ovat täynnä toinen toistaan kiehtovampia piirroksia, maalauksia, luonnoksia, suunnitelmia. Kaiken keskellä on etsimäni henkilö, pitkä ja komea, jatkuvasti muistikirjaansa luonnosteleva, Ranskan maaseudulle elämänsä ehtoossa vetäytynyt 66-vuotias italialainen mies. Hän on taiteilija, tieteilijä, keksijä, yksi maailmanhistorian merkittävimmistä ihmisistä… Kert Oja: …Leonardo da Vinci! Leonardo: Aikamatkaaja tulevaisuudesta! Kert Oja: Te osasitte odottaa minua? Leonardo: Aah, kyllä vain. Olen ehkä jo vanha, mutta älyssäni ei ole mitään vikaa. Ajatuksissani olen ...

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. On sydäntalvi vuonna 1851, ja olen pienessä Busseton kaupungissa pohjoisessa Italiassa. Olen etsimässä jotakuta, jonka tiedän täällä asuvan, ja vihdoin löydän itseni hänen asuntonsa edestä. Katselen hetken eleganttia, holvikaarin koristeltua rakennusta, ja kävelen sitten sen ovelle. Olen koputtamaisillani, mutta huomaan, että ovi on kutsuvasti raollaan. Avaan oven ja astun sisään, kävelen käytävää pitkin peremmälle, tyhjän salongin läpi, kohti työhuonetta, josta kuuluu hyräilyä. Säveltäjä Giuseppe Verdi istuu työpöytänsä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Huomaan hänen työstävän paraikaa uusintaa oopperaansa; työnimenä teoksella on La Maledizione , Kirous. Säveltäjämestari on uppoutunut työhönsä. Hän on keskittynyt, kulmat ovat kurtussa, hän hieroo ohimojaan turhautuneena, hänen siniharmaat silmänsä pä...

Narkissos: Lempii, ei lemmi, lempii, ei lemmi…. Mmmm, tämä onkin hyvä menetelmä syödä näitä suklaarasian suklaita, senkus nakkelee vaan suuhun loruillessaan… Lempii… Lempii? Siis rakastaa! Olen niin rakastunut! Eros: Anna kun arvaan. Itseesi? Narkissos: No tietenkin, onko olemassa parempaa vaihtoehtoa kuin rakastaa itseään? Itsensä rakastaminen on elinikäisen rakkaussuhteen alku! Eros: Ja niin alkaa taas tämä erityinen päivä. Ja niin saan taas kuulla latteuksia suustasi. Narkissos: Mikä erityinen päivä tänään sitten on?   Eros: Helmikuun neljästoista. Pyhän Valentinuksen päivä. Narkissos: Ai. Ja taas tuli tryffeli. Haluatko? Voisin siirtyä jo seuraavaan kerrokseen, tästä ensimmäisestä on jo parhaat syöty. Eros: Ei kiitos, yritän laihduttaa. Saisinko muistuttaa sinua, itserakas ystäväni, että minut tunnettiin alunperin salskeana, lihaksikkaana adoniksena, mutta sitten minusta tehtiin johtoportaan päätöksellä pieni paksu poika. Ihan vain siksi, että ihmiset eivät pitäneet siitä...

Ennen joulua 2021, jossakin päin Oulun Eteläistä, Isossa Tavaratalossa Minna: Hei, sinuakin näkee! Leena: No hei! Pitkästä aikaa! Tulin tänne tekemään jouluostoksia, hyvät ovat alennukset, katso, 70 prossaa pois. Tän vois ottaakin, vaikka onko tälle mitään tarvetta oikeasti, no mä otan, annan vaikka kälylle lahjaksi. No mutta mitäs teidän elämäänne kuuluu? Mitenkä lapset voivat? Minna: Hyvin, hyvin, kiitos kysymästä, seuraava syntyy jo ennen kevättä. Varjelus suo taas uuden lahjan. Leena: Moneskos lahja tämä tuleva on? Kahdeksas? Kyllä se on niin, että naisen tehtävä on synnyttää mahdollisimman paljon lapsia. Mitä enemmän, sen parempi. Isommat lapset saavat sitten hoitaa pikkusisaruksia, saavat hyvää kokemusta. Haluavat sitten varmasti aikuisina omia lapsia! Minna: Tuota, mun on ollut tarkoitus kysyä sulta, että mitenkä teidän perheessänne suhtaudutaan koronarokotteisiin? Me emme ole tietenkään niitä ottaneet, mutta nyt kuitenkin vähän tuntuu siltä, että pitäiskö kuitenkin ottaa. ...