Omaishoitajan palkkioksi riittää muka rakkaus

Tätä tarinaa et halua kokea itse, mutta hyvin todennäköisesti tulet sen kokemaan. Toimikoon tämä siis varoituksena tuleville sukupolville. 

Minä olen omaishoitaja. Olen hoitanut kotona puolisoani ihan itse, ilman apua, jo vuosikausia. Omaishoitajaksi päätyy, jos joku läheinen sairastuu, vammautuu tai vanhenee, ja alkaa tarvita apua tavallisessa elämisessä. Tällainen tilanne tulee melkein kaikkia ihmisiä vastaan. Näin olen pitkän ikäni aikana ehtinyt panna merkille.

Kyllähän siinä aikansa kesti, ennen kuin aloin mieltää itseni omaishoitajaksi, sillä se on aikamoinen elämänmuutos. Olimme kumpikin jo eläkkeellä, kun puolisoni sairastui, ja yks kaks yhtäkkiä huomasin olevani vastuussa hänen hoitamisestaan. Piti vanhan opetella kaikenlaista uutta. Lääkitystä, haavanhoitoa, leikkausten jälkeisiä hoitotoimenpiteitä. Ihan itse olen kaiken opetellut, ei ole kukaan tullut minua kursseille hakemaan.

Kun joutuu omaishoitajaksi, pitää tehdä kunnan kanssa omaishoitosopimus. Sitten saa hoitopalkkiota, jonka taso määräytyy tapauskohtaisesti hoitotyön vaativuuden ja sitovuuden mukaan. Minä ehdin hoitaa puolisoani pitkään ilman, etä edes älysin hakea tukea. Kaikki tieto on nykyaikana internetissä, enkä minä osaa internettiä käyttää. Ei vanhukselta pitäisi vaatia internetinkäyttötaitoja. Eikö joku voisi huolehtia tällaisista asioista vanhusten puolesta?

Tiukkaa tekee taloudellisesti. Saan pientä eläkettä ja pientä omaishoidontukea. Verotuksen jälkeen tilille jäävä summa on niin pieni, ettei sillä kateta omaishoitoon meneviä kuluja, kuten esimerkiksi hoitotarvikkeita. Koska asun samassa taloudessa puolisoni kanssa, en voi vähentää lääkärikäynneistä koituvia matkakustannuksia verotuksessa. Ja niitä matkakustannuksia tulee koko ajan lisää, sillä sairas ihminen tarvitsee jatkuvasti lääkäriä, ja lääkärin luo on sairaan mentävä.

Kuntien mielestä omaishoito on hyvä asia, sillä me omaishoitajat tuotamme kunnille vain ja ainoastaan säästöjä. Säästöjä, säästöjä, säästöjä. Tuotamme kunnille yli kahden miljardin säästöt vuosittain. Kun vanha ihminen hoitaa toista vanhusta kotona, kunta säästää hoitopaikkakustannuksissa. Ei tarvitse myöskään palkata sairaanhoitajaa annostelemaan lääkkeitä tai vaihtaamaan siteitä, kun omaishoitaja tekee sen itse kotona. Säästän yhteiskunnalle rahaa hoivaamalla puolisoani ihan itse.

Ilman omaa aikaa. Ilman omaa elämää. 

Teen töitä kellon ympäri, vuodesta toiseen, epäitsekkäästi, pyyteettömästi, päättymättömästi, uhraten hyvinvointini, jaksamiseni, oman itseni, rakkaudesta toiseen ihmiseen.

Sitähän ne jaksavat hokea, että omaishoitaminen on rakkauden työtä. Mutta riittääkö pelkkä rakkaus palkkioksi? Kun ihmissuhde muuttuu pelkäksi yksipuoliseksi hoivasuhteeksi, se ei ole enää sitä samaa rakkautta, mitä se on joskus ollut. Rakkaudesta tulee välttämätön velvollisuus, jota suoritetaan siksi, että on pakko.

Olen niin väsynyt. Omaishoitajan työ on jatkuvaa. Pesen, käytän vessassa, teen ruokaa, syötän, siivoan, pesen pyykkiä, käyn kaupassa, lääkitsen, kuntoutan, hoidan, huolehdin. Ja sama huomenna uudestaan. Ihan itse pitää kaikki tehdä. On öitä, jolloin en ehdi nukkua silmänräpäystäkään. On aamuja, jolloin en haluaisi nousta ollenkaan sängystä, mutta herätyskello pakottaa nousemaan ja antamaan lääkkeitä. Kaikki päivät toistuvat samanlaisina, ja pääsen niistä läpi vain keskittymällä sataprosenttisesti siihen, mitä teen. Jos antaisin ajatuksen harhailla, pelkään, että en kykenisi tähän enää. 

Minä olen jo vanha. Minä alan itsekin jo tarvita hoitoa. Ja lepoa. Sitä minä eniten kaipaan.

Kyllähän ne korkeammalla taholla muka näennäisesti pyrkivät huolehtimaan meidän omaishoitajien jaksamisesta. Sopimuksen tehneelle omaishoitajalle tarjotaan kahta vuorokautta vapaata kalenterikuukautta kohti, mutta en minä niitä vapaita voi käyttää. Puolisollani alkaa mieli mennä, ja hän hermostuu vieraiden ihmisten läsnäolosta. Olisi väärin häntä kohtaan jättää hänet ilman tuttua seuraa. Eli käytännössä hoidan puolisoani kellon ympäri läpi koko vuoden ilman vapaapäiviä. On pakko.

Aina saa välillä lehdestä lukea, kuinka joku onneton omaishoitaja on päätynyt äärimmäisen ratkaisuun väsymyksessään.  Minä ymmärrän heitä, vaikken hyväksykään heidän tekojaan. Ei se heidän syytään ole, että tilanne menee liian pahaksi. Kyllä yhteiskunnan pitäisi auttaa hädässä olevia, myös niitä, jotka syystä tai toisesta eivät osaa tai kykene pyytämään apua. Eivät vanhukset välttämättä edes tiedä olevansa oikeutettuja apuun. Ei kaikilla ole läheisiä, jotka auttaisivat. Ei minullakaan ole.

Jos joku alkaa neuvomaan, että pistä se puolisosi hoivakotiin, isken takaisin: oletko koskaan edes käynyt hoivakodissa? Ovatko ne mielestäsi sellaisia paikkoja, että laittaisit niihin mielelläsi sinulle tärkeän ihmisen? Laitokseen joutuessaan ihminen taantuu nopeasti. Ei hoitajilla ole aikaa tarjota merkityksellistä vuorovaikutussuhdetta kaikenmaailman asiakkaille. Siellä sitä sitten jää vangiksi sänkynsä pohjalle. Vangiksi mielensä syövereihin. 

Jokaiselle nuorelle ihmiselle tekisi hyvää käydä tutustumassa vanhusten hoivakoteihin, ja nähdä se, mitä vanhuus todella on. Kaunista se ei nimittäin ole. 

Vanheneminen on pelkkää luopumista. Ensimmäiseksi lähtee ulkonäkö. Sitten kroppa alkaa rapistua. Kuulo huononee. Tulee kaikenmaailman tauteja ja sairauksia. Aamulla joutuu syömään painonsa verran pillereitä. Joka paikkaa kolottaa. Tuttavat ja läheiset alkavat kuolla pois ympäriltä. Pahinta on se, kun huomaa muistinsa menevän. Kaikesta muusta voin kyllä luopua, mutta en muistoistani.

Puolisollani on muisti jo mennyt. Hän ei ole enää se sama henkilö, jonka kanssa aikoinani menin naimisiin. Ennen meillä oli hyviä keskusteluita, mutta nyt emme puhu mistään muusta kuin puolisoni tarpeista. Mutta tietenkin minä hänet hoidan, niin kauan kuin vain jaloillani pysyn ja järki leikkaa, minä hänet hoidan. Olen sen hänelle luvannut. Mutta en silti voi olla miettimättä, että asiat voisivat olla paremmin, jos joku pysähtyisi hetkeksi miettimään asioita meidän omaishoitajien näkökulmasta.

Omaishoitojärjestelmää tulisi kehittää toimivammaksi ja inhimillisemmäksi. Omaishoidon tuen tulisi olla verotonta. Meille omaishoitajille tulisi tarjota enemmän koulutusta hoitoasioissa. Me tarvitsisimme lisää tuttuja kotona käyviä hoitajia, jotka olisivat niin tunneälykkäitä ja empatiakykyisiä, että he saisivat otteen myös epäluuloisesta muistisairaasta ihmisestä. Tarvitsemme enemmän henkilökohtaista neuvontaa jo ihan perusasioissa, sillä suurella osalla meistä ei ole kykyä tai mahdollisuutta käyttää internettiä.

Minä tarvitsisin vapaa-aikaa palautuakseni, kyetäkseni olemaan se ihminen, joka oikeasti olen ja joka minulla on oikeus olla. Koko elämäni olen työtä tehnyt ja veroja maksanut, minulla on oikeus vaatia parempaa apua itselleni. En halua suostua siihen, että minut ja puolisoni vain lakaistaan pois nuorempien tieltä. Jos, ja kun, niin käy, en voi muuta kuin ihmetellä, mitä meille ihmisille oikein on tapahtunut? Milloin me vain lakkasimme välittämästä?

Joskus olen miettinyt, mitä olisin halunnut eläkkeellä tehdä, jos en olisi jämähtänyt omaishoitajaksi. Maksettuani koko elämäni veroja minulla olisi ollut oikeus viettää viimeiset vuoteni rauhassa, tehden niitä asioita, joita en aikaisemmin ehtinyt tehdä. Lukea kirjoja. Hoitaa puutarhaa. Ehkä matkustella. Mistä kaikesta sitä ihminen unelmoi!

Nyt harvoina lepohetkinäni laitan silmät kiinni, ja silloin pääsen hetkeksi minne vain. Edes pieneksi hetkeksi. Sen on riitettävä.

Jälkikirjoitus: 

Suomessa on arviolta 350 000 omaishoitajaa, joista noin 50 000 on tehnyt omaishoitosopimuksen. Suurin osa ei edes tiedä olevansa oikeutettuja tukeen. Oletettavaa on, että väestön ikääntyessä myös omaishoitajien määrä kasvaa.

Omaishoitajat säästävät yhteiskunnan varoja uhrautumalla rakkauden takia.

Kysymys: päättävässä asemassa olevat henkilöt, miten aiotte konkreettisesti kehittää omaishoitojärjestelmää? Miten ohjaatte omaishoitajien mahdollistamat säästöt heille takaisin? Autatteko heitä hädässään, vai jätättekö heidät nääntymään raskaan taakkansa alle?