Purkautuminen

Elän auringon rytmin mukaan, sinä aina ajatuksissani, mutta tänään en herää valoon, vaan huonettani tärisyttävään jyrinään. Kaupungin ylle kohoava vuori on yhtä levoton kuin itsekin olen. Nousen vuoteeltani ja venyttelen, palvelijat ovat jättäneet minulle aamiaiseksi leipää ja juustoa, mutta en jouda syömään. Pukeudun, astun ulos viileään lokakuiseen aamuun ja kävelen taloni edessä olevalle lähteelle.

Oletkohan jo hereillä? Vai vielä unten mailla, suloisena ja raukeana? Loiskutan kylmää vettä kasvoilleni ja tunnen virkistyväni huonosti nukutun yön jälkeen. Hätistelen toisella kädelläni kauemmaksi kahta keskenään sanailevaa orjaa, joille on tullut riitaa siitä, kumpi heistä saa noutaa lähteestä vettä minun jälkeeni.

Aurinko paistaa päivä päivältä matalammalta, ja noustessaan sen kultaiset säteet valaisevat kaupungin talojen seiniä. Ne ovat täynnä kirjoituksia, läheisen torin tuotteiden hintoja, huonoja vitsejä, hävyttömiä piirroksia ja lemmentunnustuksia. Kosketan seinää kädelläni. Pitäisiköhän minunkin kirjoittaa jotakin, jättää jälkeeni ikuinen merkki rakkaudestani sinuun?

Kaupunki on hereillä aloittaessani hitaan matkani isäsi talolle kaupungin länsipuolelle. Astelen korkeita astinkiviä pitkin välttääkseni kaduilla lainehtivan lian. Kuljen ohi Isiksen temppelin, jossa valkopukuiset ja kaljut papit toimittavat palvontamenojaan. Liehakoivat jumalia, kuten minä isääsi, taka-ajatukset jokaisella mielessään. Isäsi on mennyt lupaamaan sinut jollekin toiselle, sille en voi mitään, mutta voin joka päivä rukoilla, että saisin viettää edes hetken kanssasi. Kärsin kaipauksessani, ja tunnen polttelevan levottomuuden kasvavan jälleen sisälläni.

Saapuessani perille on uusi päivä houkutellut isäsi taloon joukon tuttuja hännystelijöitä. Sisällä suuressa salissa isäsi istuu ylimmäisenä valtaistuimellaan, tervehdin häntä ja hän tervehtii minua, ja kerron oman isäni kuulumiset. Kuuntelen kärsivällisesti isäsi loukkaavat mielipiteet taloni asioista, enkä taaskaan välittäisi ottaa vastaan hänen sanojaan, mutta otan ne silti. Isäsi on moukka ja lihava, ja hänen näkemyksensä ovat matalamielisiä, mutta ollakseni lähelläsi olen valmis sietämään mitä tahansa.

Kuulen äänesi kutsuvan minua nimeltä, ja olet siinä, tummana ja kutsuvana, ja hymyilet minulle. Saat sykkeeni nousemaan ja levottomuuteni haihtumaan. Tässä ylellisessä talossa, täynnä mahtipohtisia maalauksia ja kallisarvoisia taide-esineitä, sinä olet kaikista kauneinta. Astelet isäsi luo ja liityt mukaan keskusteluun, vaivattomasti, nauraen, keventäen tunnelmaa pelkällä läsnäolollasi, minä en siihen pystyisi, en ikimaailmassa, mutta sinulta se käy leikiten. Salaa pidät kauniit silmäsi minuun luotuina, ja vihdoin hymyilen.  

Isäsi iskee kätensä yhteen ja ilmoittaa, että on aika lähteä, pitää kiirehtiä, jotta ehdimme ensimmäisten joukossa forumille kuulemaan tuoreimmat uutiset pääkaupungista. Orjat auttavat isäsi kantotuoliin, se särähtää hänen painonsa alla, ja hännystelijät lennähtelevät kantotuolin ympärillä kuin haaskalinnut. Sanot isällesi, että kävelisit tänään mielelläsi, ja välinpitämättömästi kätteen heilauttaen isäsi määrää orjat matkaan. Lähdemme koko joukko kävelemään, minä viimeisenä. Sinä hidastelet tahallasi päästäksesi rinnalleni, ja kosketat minua käsivarresta.

Haluat kertoa minulle uudesta vierasmaalaisesta runoilijasta, jonka sanoja kuulit edellisiltana lausuttavan amfiteatterissa. Olet pyytänyt isääsi lainaamaan runoilijan kirjakääröä, jotta orjat voivat jäljentää sen sinulle. Kuuntelen sinua, pakahdun äänesi suloisesta soinnista, en osaa vastata sinulle, en löydä oikeita sanoja, vaikka vasta eilen harjoittelin niitä mielessäni. Hiljaisuuteni ei sinua häiritse, ja kävelemme ajatustesi antaman sävelen tahdissa.

Forum, kaupungin sydän, sykkii tasaisessa rytmissä perille saapuessamme. Kauppiaat, papit, kaupungin vapaat asukkaat, he kaikki seurustelevat, nauravat ja vaihtavat kuulumisia keskenään. Palavasieluisimmat ovat kavunneet kukin oman korokkeensa päälle julistamaan näkemyksiään kaupungin muutosta kaipaavista ongelmapuolista, ja kovaääninen puheensorina täyttää koko aukion.

Sinua ei kiinnosta tänäänkään puhua politiikasta eikä myöskään filosofiasta, haluat puhua vierasmaalaisesta runoilijastasi, ja siitä, kuinka hänen sanansa tekivät sinuun niin suuren vaikutuksen, ettet saa niitä mielestäsi vaan toistat niitä koko ajan itseksesi, ja vaikka ympärillämme ihmismassa jyrisee ja velloo, kuulen vain sinut.

Aurinko on jo ohittanut korkeimman pisteensä isäsi lähtiessä takaisin talolleen. Hän ei tänään vaadi sinua seuraamaan, ja olemme pitkästä aikaa kahden. Vetäydymme pieneen tavernaan kaupungin laitamille aterioimaan. Leipää, vihanneksia, viiniä, hiljalleen, viivytellen, nautiskellen. Kysyt, haluanko tulla tänä iltana isäsi järjestämiin juhliin, että haluaisit puhua silloin kanssani jostakin tärkeästä. Lupaan tulla, tietenkin tulen, miten voisin olla tulematta? Sydämeni laulaa pelkästä mahdollisuudesta olla lähelläsi. Toivotat minulle hyvästit, näemme illalla, siihen on ikuisuus, malta mielesi, pian tapaamme jälleen. Katoat kevyesti keinahdellen katujen vilinään, jään katsomaan pitkäksi aikaa perääsi.

Kylpylän seinät hohkaavat kuumaa kelluessani selälläni altaan kirkkaassa vedessä. Lämpö saa kasvoni punoittamaan ja tekee oloni huteraksi. Nousen altaasta ja astelen kylmäaltaalle, sen hyinen kylmyys turruttaa ihoni ja viilentää polttelevaa levottomuuttani. Kuulen muiden kylpijöiden keskustelevan vaimeasti siitä, kuinka joku aikoo maalauttaa Vergiliuksen säkeitä talonsa seinille.

Ajattelen sinun vierasmaalaista runoilijaasi ja hänen sanojaan, jotka ovat tehneet sinuun lähtemättömän vaikutuksen. Kuvittelen sinut lukemassa hänen säkeitään, sinut makaamassa vuoteellasi suloisena ja raukeana, ja tunnen värähteleväni sisimpääni myöten. Havahdun, kun kuulen muiden kylpijöiden puhuvan tärinästä, ja huomaan sitten itsekin, että on kuin koko kylpylä vavahtelisi. Joku vitsailee jättiläisten liikehtivän vuorella ja muut nauravat hänelle, mutta järinä saa pahan aavistuksen hiipimään ajatuksiini. Nousen kiireesti altaasta, pukeudun, ja astun ulos kylpylästä iltapäivän aurinkoon.

Sypressin makea tuoksu leijailee ympärilläni. Kävelen jonkin matkaa pienen kukkulan päälle, josta avautuu näkymä yli kaupungin, ja annan katseeni viipyillä kaukaisuudessa häämöttävässä vuoressa. Voimakkaana vuori kohoaa kaupungin ylle, ja kiidän mielessäni sen jyrkkää rinnettä ylös huipulle asti, josta avautuu näkymä yli kaupungin ja sinisenä hehkuvan meren. Ylhäältä katsottuna kaikki näyttää hauraalta, katoavaiselta, ja vuori yksinään on tarpeeksi vahva uhmaamaan ikuisuutta. Palaan ajatuksissani takaisin pienen kukkulan päällä, ja tunnen levottomuuteni kasvavan.

Kohotan katseeni ylös, ja olen erottavinani pienen savukiehkuran nousevan vuorelta.

On hetki ennen auringonlaskua ja kävelen ripeästi. Seisahdan tuokioksi paikoilleni hengittämään syvään ja rauhoittelemaan pamppailevaa sydäntäni. Vielä pari kadunväliä, ja olen perillä suuren tavernan edessä. Sen sisältä kuuluu jo juhlimisen ääniä. Huomenna on Vulcanalia, tulen jumalan juhla, ja isäsi aloittaa juhlimisen hyvissä ajoin. Tavernan edustalle on juhlan kunniaksi sytytetty kokko, joka räiskyessään sylkee kipinöitä pimenevälle iltataivaalle.

Minut ohjataan keittiön oven vieressä sijaitsevaan pöytään, jossa tutut pöytäkumppanini ovat jo hyvää vauhtia humaltumassa. Tähyilen äänekkään väkijoukon ylitse isäsi pöytään päin, ja kun näen sinut, nyökkäät minulle tuskin havaittavasti. Isälläsi on tärkeitä vieraita, ja hän haluaa tehdä heihin vaikutuksen. Aterialla tarjotaan kaukaisista meristä tuotuja kaloja, flamingoa ja kirahvia. Musikantit aloittavat soittonsa, ja riehakas musiikki täyttää tavernan kaikki nurkat.

En tunne nälkää, tunnen edelleen vain levottomuutta, ja näykin haluttomasti ruokaani. Maistan viiniäni, ja totean sen siirappimaiseksi, kutsun palvelijatarta tuomaan puhdasta vettä ja jatkamaan sillä juomaani. Palvelijatar väistää taitavasti pöytäkumppanieni intoa ja kietoutuu salamannopeasti ympärilleni. Hän pujottaa kätensä tunikani sisälle, työntää kostean suunsa korvalleni, kuiskuttaa piilottaneensa huoneeseensa amforan viiniä, viekoittelee minua jakamaan juoman kanssaan, ottaa minusta tiukemman otteen. Työnnän hänet kovakouraisesti pois sylistäni, en ole hänestä kiinnostunut, palvelijatar kiroaa minua vieraalla kielellä ja sylkäisee lattialle.

Jossakin alkaa tappelu, ja koko juhlaväki on samassa jaloillaan huutamassa kannustushuutoja. Meteli on korviahuumaavaa, musikantit jatkavat soittamistaan ja pöytätoverini paukuttavat pikareitaan pöytään mylvien kuin lauma sonneja. Isäsi on tukevassa humalassa ja hänen riehakas naurunsa raikuu kaiken yläpuolella. Nousen ylös ja etsin sinua katseellani, mutta en näe sinua missään, näen vain vääriä kasvoja ja käsiä, jotka yrittävät tarttua minuun ja kiskoa minut mukaan vastenmieliseen iloitteluunsa.

Kuulen äänesi kutsuvan minua nimeltä, ja olet siinä, tummana ja kutsuvana, ja hymyilet minulle. Kävelen kuin unessa luoksesi, on kuin humalaista joukkoa ei olisi enää olemassakaan. Kuljen perässäsi ulos tavernasta, puutarhan läpi, ohi palavien kokkojen, kunnes saavumme pimeälle ja kapealle kadulle.

Katson sinua, ja seurastasi mykistyneenä takelten sanoissani. Kiusoittelet minua, naurat ilmeelleni ja hämmennykselleni, kunnes saat minutkin nauramaan. Muistan, että sinulla on minulle jotakin kerrottavaa. Sanot, että haluaisit minun lukevan sinulle ääneen sitä vierasmaalaisen runoilijan sanoista tehtyä kirjakääröä, sillä minulla on runonlausujan ääni ja sinulla taas on aina ollut vaikeuksia lukea sujuvasti. Sinä olet kyllästynyt politiikasta ja myöskin filosofiasta puhumiseen, ja kaikkein mieluiten kuulisit sanoja, jotka olisivat vain ja ainoastaan kauniita.

Haluat, että luen sinulle ääneen, toistan sanasi hitaasti kuin typerys, ja se saa sinut helähtämään nauruun, joka helkkyvänä kietoutuu ympärilleni, änkytän, yritän saada sanottua jotakin, ja sinä katsot minua silmiin ja huomaan, että olet yhtäkkiä täysin vakavissasi, ja sillä hetkellä tunnen oloni rohkeammaksi kuin koskaan ja tunnen pakottavaa tarvetta purkautua, ja vihdoin saan sanottua sinulle, että

sinä täytät kaikki ajatukseni, minä tahdon palaa sylissäsi, haluan olla kanssasi aina, haluan olla ikuisesti sinun

Kauhistun omasta julkeudestani ja hiljenen. Katsot minua pitkään sanaakaan sanomatta. En uskalla hengittää, en uskalla irrottaa katsettani sinun katseestasi. Ikuiselta tuntuneen hetken jälkeen kosketat käsivarttani. Tule, kehotat, mennään isäsi talolle. Kadut eivät ole pimeällä turvallisia. En voi tulla isäsi taloon, emmin, hän hermostuisi, jos löytäisi minut sieltä. Huitaiset kädelläsi ja sanot, älä huoli, isäsi on poissa, hän ei ehdi enää tänä yönä tulla kotiin.

Ja niin minä kävelen vierelläsi, haluat kiirehtiä ja minäkin nopeutan kulkuani. Tulemme isäsi talolle, ja sinä viet minut huoneeseesi, en ole koskaan aikaisemmin ollut siellä, se on pienempi kuin mitä olin kuvitellut, ja pyydän hermostuneena, anna kirjakäärö minulle niin luen sinulle, sanot ei ole mitään kirjakääröä

ja suusi on suutani vasten ja sitten kaikkialla sinä satutat minua minä satutan sinua olen kömpelö mutta en milloinkaan onnellisempi

Kaupunki ympärillämme nukkuu. Vajoan horteeseen, leijun jossakin valveen ja unen rajamailla, ja välillä kosketan sinua tarkistaakseni, että olet todella siinä, suloisena ja raukeana. Tunnen maan sykkivän, mutta itse tunnen helpotusta.

Havahdun unesta räjähdykseen. Ilma on täynnä tuhkaa, se on peittänyt auringon ja pimentänyt maan. Huudan sinulle, käsken nousemaan ylös. Olet kankea ja edelleen humalassa etkä tajua mitä tapahtuu. Kiskon sinut ylös vuoteesta ja ulos talosta, työnnän sinua edelläni katua pitkin, kohotan katseeni ylös ja näen, kuinka vuori sykkii tulta taivaalle.

Meteli ja kuumuus voimistuvat, kadulla ihmiset itkevät ja huutavat. Alamme juosta. Papit kantavat kultaa temppelistä, suuri kivi putoaa taivaalta murskaten heidät alleen. Kaupunki luhistuu kaikkialla ympärillämme. On hankala hengittää, pusken sinua eteenpäin, rantaa kohti, sinne missä talot eivät kaadu päälle, sinä itket ja korvissani soi, keuhkoni täyttyvät tuhkasta

huudan jumalia apuun ja kiroan heitä, ja sinä olet aivan hiljaa, kannan sinut talon läpi ja olemme sisäpihan puutarhassa, siellä on muitakin he kaikki huutavat

tunnen kuumuuden lähestyvän ja vuoren sykkivän ja metelin ja revin sinua sinä putoat otan sinut syliini painat pääsi rinnalleni tämä ei voi loppua näin kaikki oli vasta alkanut tämä ei voi loppua näin

ja purkautumisen tässä vaiheessa Vesuvius syöksi viidentoista kilometrin korkeuteen tuhkaa ja hohkakiveä peittäen auringon näkyvistä. Osa ihmisistä murskaantui kivien alle, osa tukehtui taivaalta putoavaan tuhkaan. Purkausta kesti yli vuorokauden, ja koko Pompeji peittyi viisi metriä paksuun tuhkakerrokseen. Lopulta pyroklastinen virtaus hautasi kaupungin alleen.

Jeesus. Eivät varmaan ehtineet edes ymmärtää, mitä tapahtui?

Tulivuori oli varmasti varoitellut aktiivisuudestaan järistyksillä ja savuttamalla, mutta kaupungin asukkaat olivat luultavasti tottuneita maanjäristyksiin, eikä heillä siihen aikaan ollut tarpeeksi tietoa asioista, että olisivat tajunneet olla varuillaan. Hereillä ja selvin päin olleet ehtivät ehkä paeta. Joka tapauksessa hautautuessaan tuhkaan Pompeji jäi vähän niin kuin aikakapseliin, sillä tuhka on loistava säilöntäaine. Kun kaupunki löydettiin melkein kaksituhatta vuotta myöhemmin, kaikki oli hyvässä kunnossa tuhkan alla, lähestulkoon koskemattoman näköistä.

No joo, siltähän se näyttää.

Mutta kyllä silloin meni aivan jumalaton määrä porukkaa. Osa lähteistä puhuu melkein kahdestakymmenestä tuhannesta uhrista. Alueelta on löydetty yli tuhat tuhkan peittämää ihmishahmoa, joista 86 on onnistuttu säilömään kaatamalla tuhkan alla oleviin onkaloihin kipsiä. Uhrit jähmettyivät kuolinasentoihinsa. Esimerkiksi nämä kahdeksan löytyivät pienestä, ilmeisesti jonkin sortin puutarhasta, missä he olivat silloin kun purkaus peitti heidät alleen.

Entä nämä kaksi tässä?

Nämä kaksi tunnettiin ensin nimellä "Kaksi neitoa", kun tuossa heidän asennossaan on jotakin hellää, feminististä? Ajateltiin, että kyseessä olisi ehkä siskokset. Tarkempien tutkimusten myötä selvisi, että kyseessä eivät ole sisarukset, eivätkä he myöskään olleet mitään sukua toisilleen. Toinen on nuorempi, noin 18-vuotias, toinen muutaman vuoden vanhempi. Piruparat ovat jääneet kiinni ikuiseen syleilyyn tuhkan alle, eli jos arvailemaan lähdetään, veikkaan jonkin sortin rakastavaisia.

Mies ja nainen?

Mies ja mies.