Aina tuulen kanssa kilpaa

Tiedän laitumen, jolla käyskentelee kesäisin kaksi hevosta ja poni. Käyn niitä aina silloin tällöin kävelyilläni tervehtimässä. Ruunikko ruuna, päistärikkö tamma ja tummanharmaa poni seisovat kiinni toisissaan ja huiskivat hännillään kärpäsiä pois toistensa silmiltä.

Nojaan aitaan ja tervehdin kolmikkoa. Nämä eivät välitä tulostani pätkääkään, ja ilahdun niiden reaktiosta. Viereisellä laitumella levottomasti liikehtelevä voikko ori hirnahtaa ja kolistelee aitaa. Se selvästi haluaisi tamman luo, mutta kolmikko ei kiinnitä siihenkään mitään huomiota.

Pureskelen timoteita ja katselen voikkoa. Pohdin suhdettani hevosiin. Lapsena vietin paljon aikaa talleilla, sillä isosisareni kävi viikoittain ratsastamassa ja minut otettiin mukaan siksi, ettei minua voinut kotiinkaan yksin jättää. Olen ratsastanut ehkä kaksi kertaa, ja se riitti minulle. Tuntuu väärältä roikkua niin majesteettisen eläimen selässä, jos ei ole tarvetta mennä minnekään.

Sen sijaan olen katsellut hevosia paljon. Katsellut ja ajatellut. Teen sitä nytkin, ja mieleeni alkaa laukata ajatusteni hevosia, niitä, joiden satulaan olen jossakin elämäni vaiheessa varauksetta uskaltautunut.

Bukefalos, Jääräpää, Aleksanteri Suuren mahtava sotaratsu, joka pelkäsi omaa varjoaan.
Hallavaharja, hevosten herra ja Gandalfin ystävä Taru sormusten herrasta -kirjoissa.
Incitatus, keisari Caligulan lempihevonen ja uumoiltu konsuli.
Jolly Jumper, sarjakuvien Lucky Lucken ratsu ja toveri.
Musta ori, Walter Farleyn nuorisoromaanin päähahmo.
Pegasus, tarujen lentävä hevonen.
Troijan hevonen, sotajuoni, jolla kreikkalaiset tunkeutuivat piirittämäänsä Troijaan.

Palaan takaisin hetkeen ja hymähdän, viskaan pureskelemani korren maahan. Ori korskahtaa ja ilta-aurinko lämmittää sen isabellanväristä karvaa. Se karahtaa äkkisesti laukkaan ja on hetkessä poissa. Mikä voima, mikä mahti, mikä taivaanrannan yhyttämisen taito.

Vapaana kuten ajatukseni, ja aina tuulen kanssa kilpaa.

 

 

Kysymys: mikä saa sinun ajatuksesi kiitolaukkaan?