Noiturilleni

Kuulun siihen hullujen joukkoon, joka on lukenut kaikki Andrzej Sapkowskin kirjoittamat Noituri-novellikokoelmat ja romaanit, pelannut niistä tehdyt videopelit ja katsonut niistä tehdyn televisiosarjan. Huomenna, 17.12.2021, julkaistaan Netflixissä televiosarjan toinen tuotantokausi, ja koko syksyn asiaa odottaneena päädyin kirjoittamaan noiturista ajatuksiani ylös. 

Paremmuusjärjestyksessä Noituri-tuotteet menevät minulla näin: ensimmäisenä pelit, sitten televisiosarja, ja viimeisenä kirjat. Ne ovat kaikki mielestäni hyvin erilaisia, ja niin pitääkin olla. Joskus alkuperäisversio paranee siitä, kun muut alkavat kehittää sitä eteenpäin.

Kirjat ovat, miten sen nyt kauniisti sanoisi, huonoja. Kerrontaa on vaikea seurata, henkilöt ovat epäkiinnostavia, ja koko kirjasarja tekee lopulta varsinaisen mahalaskun. Sapkowski on onnistunut luomaan täsmälleen yhden kiinnostavan hahmon, noituri Geralt Rivialaisen, mutta epäonnistuu täysin hahmon käsittelyssä. Liian paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan. Jos kerran luo fantasiamaailman, lukijaa tulisi johdattaa kädestä pitäen tarinan alusta loppuun, eikä vain olettaa, että aukot täyttyvät itsestään. Ehkä ne paremman kirjailijan käsissä olisivat täyttyneet. 

En sano, että kirjat olisivat täyttä roskaa. On niissä hienoja juonenkäänteitä, kirjailijan havaintoja ja kauniita luonnonkuvauksia. Esimerkiksi kirjan Pääskytorni aivan lopussa koetaan erityisesti mieleeni jäänyt, maailmojen välissä seikkailevan tytön pysähtynyt hetki, jossa kirjailija onnistuu:

Valkoiset kukat tuoksuivat, eikä Ciri muistanut koskaan aiemmin törmääneensä yhtä voimakkaalta tuoksuvaan tuomeen. Ei mikään ihme, hän ajatteli aivan järkevästi: maailmassa, jossa olen tähän asti elänyt, tuomet tuoksuvat ihan erilaiselta.

Jotakin muutakin Sapkowski on ilmeisesti jonkun mielestä tehnyt oikein, sillä ensin kirjoista tehtiin kolme videopeliä, ja sitten vielä Netflixin jättihitti The Witcher. Televisiosarja yllätti positiivisesti, vaikkakin pelkään, että alkuperäistarinan parhaimmat paukut käytettiin jo ensimmäisellä tuotantokaudella. Sarja on kuitenkin ehdottomasti hyötynyt hyvistä käsikirjoittajista, jotka ovat ottaneet alkuperäismateriaalin käsiinsä, kuumentaneet sen ahjossa, karkaisseet sen, moukaroineet sitä vasaran ja alasimen välissä - lopputuotteena teräksisenkovaa kerrontaa. Nautin erityisesti Yennefer Vengerbergiläisen juonenkaaresta, jota ei kirjoissa käsitellä juuri lainkaan.

The Witcherin ensimmäinen kausi julkaistiin joulukuussa 2019, ja toista kautta onkin saatu odotella. Koronapandemia siirsi toisen kauden kuvaamista ja sen julkaisua ainakin vuodella. Hyvää on kuitenkin helppo odotella, sillä kylpyammeessa viihtyvä ja mielellään lihaksiaan esittelevä pääosanäyttelijä Henry Cavill on kaikkien janoisten sankari ja aikamme legenda. Jos ei nyt muuten, niin sitten Cavillin takia tullee toinen kausi joululomalla katsottua.

Nyt siirryn alussa esittämääni kovaan väitteeseeni pelien ylivertaisuudesta verrattuna muihin noituri-tuotteisiin. Tähän lopputulemaan olen tullut omien kokemuksieni ja pitkällisen reflektoinnin tuloksena. Kirjat ja televisosarja ovat minulle silkkaa viihdettä, mutta pelit, erityisesti The Witcher 3: Wild Hunt on minulle henkilökohtaisella tasolla merkittävä.

Vuosia sitten olin vaikeassa elämäntilanteessa, jossa en oikeastaan ehtinyt istahtaa ajattelemaan hetkeksikään. Koko ajan tuli jostakin jotakin niskaan, ja sen kanssa oli vain yritettävä elää. Olin stressaantunut, väsynyt, kykenemätön muodostamaan minkäänlaista älyllisestä toimintaa, ja koin hankalaksi saada omasta tutusta itsestäni kiinni.

Jostakin syystä aloin pelata Witcher 3:sta PlayStationilla. Olin kuullut jonkun suosittelevan peliä, ja ajattelin ainakin kokeilla sitä. Ehkä se saisi minut paremmalle tuulelle. Minulla oli tunti, puolitoista  päivässä aikaa vain itselleni, ja valitettavan usein kävi niin, että jouduin keskeyttämään pelin yhtäkkisesti. Säädin siis vaikeustason mahdollisimman helpoksi ja aloitin matkani.

Alku oli kankeaa, ja inhosin peliä syvästi. Kun heti ensimmäisessä vaiheessa jouduin pelaamaan gwent-korttipeliä, meinasin hermostua siitä niin, että lähes paiskasin peliohjaimen ikkunasta pihalle. Kun huomasin, että korttipeli oli valinnainen osuus peliä, päätin hampaita kiristellen yrittää jatkaa pelaamista.

Ja niihän siinä sitten kävi, että kun uskalsin antaa jollekin asialle mahdollisuuden, se otti  ja lumosi ja vei minut mennessään. Aloin innostua pelin juonesta. Koin hirviöiden silpomisen ja rosvojen teurastamisen yllättävän rentouttavana, sillä pääsin purkamaan sisälläni vellovaa vihaa turvallisesti ja luvan kanssa.

Seuraavan viiden kuukauden ajan pelasin peliä lähes päivittäin, tunnin, puolitoista. Witcher 3:ssa on todella massiivinen avoin maailma, jossa riitti ihmettelemistä ja tutkimista, ja joka linnassa ja luolassa oli tarjolla uusia tehtäviä hirviönmetsästäjälle. Kun lopulta olin päässyt pelin itseäni tyydyttävällä tavalla loppuun, olin pelannut sitä yli 100 tuntia.

Noita pelaamiseen haaskaamiani tunteja en kadu lainkaan. Ehkä olin tosielämässä stressaantunut, mitäänsanomaton luuseri, mutta noituri rinnallani taistelin lohikäärmeitä vastaan. Teroitin miekkojani, parantelin haarniskaani ja sekoittelin eliksiirejäni. Nautin olostani ja seikkailun huumasta, ja joka päivä tunnin, puolentoista ajan minun ei tarvinnut olla minä.

Kun peli oli pelattu, en ole palannut siihen enää. Kiinnostukseni kohteet ovat jo muualla.  Ajattelen kuitenkin lämmöllä sitä aikaa, kun metsästin hirviöitä, purjehdin Skelligessä, keskustelin Punaisen paronin ja Olgierd von Everecin kanssa, ja haistelin Yenneferin syreenin ja karviaisen tuoksuisia hiuksia. 

Noiturilleni haluan sanoa; kiitos seurastasi, se tuli tarpeeseen. En usko, että tapaamme enää koskaan. Mutta tulen muistamaan sinut aina.

 

Kysymys: miten sinä pakenet todellisuutta?