Miekkavalaat

Kalaallit Nunaat, 23. joulukuuta 2021 

 


Se oli hiljaa paikoillaan, liikkumattomana lumihangessa, käännellen välillä päätään ympäristöään tarkkaillen. Hän oli äänettömänä väijyksissä, suuren kiven takana, tähdäten kärsivällisesti kiväärillään. Pieni kivi vierähti liikkeelle hänen kenkänsä alta ja vieri alas kalliolle. Äänen säikäyttämänä se havahtui ja käänsi päänsä hänen suuntaansa. Hetken he tuijottivat toisiaan, saalis ja saalistaja. Se oli jähmettynyt täysin, kuin kohtaloonsa alistuneena, eikä tehnyt elettäkään pelastautukseen. Hän laukaisi aseensa.

Hämärä laskeutui näillä mailla aikaisin, ja tähän vuodenaikaan se oli lähes koko ajan läsnä. Tyttö viilsi jäniksen kurkun auki tottuneesti puukollaan ja juoksutti veren maahan. "Tänään syödään herroiksi, sinä ja minä, Aarluk", Tibb sanoi, ja hänen vierellään makaava koira vingahti tyytyväisenä.

Niviarsiaq Tibb oli hänen nimensä, ja hän oli melkein siinä iässä, jolloin tytöstä tulee nainen. Hänen mummonsa oli nimennyt hänet maan kansalliskukan, sitkeän naalinhorsman mukaan. Juuri kukaan mummoa lukuunottamatta ei kutsunut häntä hänen etunimellään. Häntä kutsuttiin hänen isänsä sukunimen mukaan pelkästään Tibbiksi. Hän oli ollut kaikkea muuta kuin kaunis lapsi, ja häntä nolotti se, että hänet oli nimetty kukan mukaan. Siksi Tibb oli pelkkä Tibb. 

Mustavalkoinen Aarluk oli vanha koira, Tibbin paras ja ainoa kaveri. Se jaksoi aina kuunnella hänen huoliaan ja nuoli hänen poskiaan silloin, kun hänellä oli surullinen olo. Tibb vaelsi usein Aarlukin kanssa tundralla metsästämässä, sen minkä koululta ehti, ja metsästysretket olivat hänen päivänsä kohokohta. Metsästäminen oli hänelle luonnollinen tapa hankkia ruokaa, eikä hän koskaan metsästänyt muuten kuin tarpeeseen. Turistit tulivat tänne metsästämään myskihärkiä huvin vuoksi, ja siitä Tibb ei pitänyt. 

Aarluk oli rakenteeltaan vankka, mutta luonteeltaan lempeä. Tappelijaksi siitä ei ollut. Kerran eräs irtokoira oli alkanut seurata Tibbiä ja Aarlukia rähisten Aarlukille, haastaen sen kanssa riitaa. Aarluk oli köyristellyt selkäänsä alistuneena, ja tilanne muuttui hetki hetkeltä uhkaavammaksi. Hädissään Tibb ei keksinyt muuta keinoa kuin huutaa irtokoiralle vihaisesti. Vasta silloin Aarluk sai rohkeutta puolustautua, ja ajoi irtokoiran raivokkaasti muristen tiehensä. Tibb oli tajunnut, että hän ja Aarluk muodostivat lauman, ja lauma hyökkäsi yhdessä; selviytyäkseen he tarvitsisivat toisiaan.

Näillä mailla oli aina kylmä, ja hän piti kylmästä, sillä silloin sai liikkua ulkona kaikessa rauhassa muiden kylän asukkaiden jäädessä mieluiten sisälle taloihinsa. Tibbin mielestä kaikki oli niin kaunista täällä. Avoin taivas, avara maa, tähtitaivaan loiste ja jäätikön kimallus. Viime päivinä maan pääkaupungissa oli tosin mitattu mittaushistorian lämpimimpiä lämpötiloja, ja mummo oli huolissaan jäätikön sulamisesta. Ilmaston lämmetessä ikijää alkoi sulaa, ja se merkitsisi muutosta.

Jotkut ehkä ottivat muutoksen avosylin vastaan. Ikijään alta oli paljastunut huomattavia mineraalivaroja, mikä toisi alueelle lisää työpaikkoja ja vaurautta, joita kipeästi kaivattiin. Mutta samalla se saisi ihmisen ahneuden ja tuhoamisvimman leimahtamaan täyteen roihuunsa, ja luonto ja eläimet joutuisivat kärsimään ihmisen ajattelemattomuudesta. "Elämämme tulee muuttumaan tulevina vuosina, Niviarsiaq, enkä usko, että parempaan suuntaan", mummolla oli tapana sanoa.

Tibb asui yhdessä mummonsa ja Aarlukin kanssa pienessä kylässä lahden rannalla. Aarluk nukkui öisin ulkona olevassa tarhassa, sillä se nautti lumesta yli kaiken. Elämä oli yksinkertaista, mutta hyvää, eikä Tibb tuntenut kaipaavaansa mitään muuta. Tibb ei enää edes muistanut, millaista elämä oli ennen mummon kanssa asumista, sillä se oli ollut jo niin pitkään hänen todellisuutensa, ettei millään muulla ollut väliä.

Tibbin isä oli hukkunut vuosia sitten lahteen, ja äiti oli kadonnut vähän sen jälkeen. He olivat kumpikin olleet alkoholisteja. Mummo ei koskaan juonut mitään, tosin hän oli joskus aiemmin maininnut alkoholin olleen kuvioissa vielä papan elinaikana, mutta pappa oli kuollut jo paljon ennen Tibbin syntymää. 

Tibb oli lehdestä lukenut, että alkoholin myyminen oli kielletty maan pääkaupungissa Nuukissa koronaviruspandemian alkaessa, sillä siten haluttiin suojella eristyksiin jääviä lapsia juopoilta vanhemmiltaan. Tibb mietti, miten kamala paikka koti voi jollekin olla, jos joutuu pelkäämään läheisiään. Ei pitäisi hankkia lapsia, Tibb ajatteli, jos ei halua niille vain ja ainoastaan parasta. 

Pelkäsihän hän itsekin naapurinmiestä, mutta ei sentään joutunut asumaan tämän kanssa. Mies oli pahasti alkoholisoitunut, ja haisi pahalle jo pitkän matkan päästä. Mies aina katsoi Tibbiä inhottavalla tavalla, siten, miten nuorta naista ei saisi katsoa. Mies myös inhosi Aarlukia syvästi, ja kirosi aina koiraa heidät nähdessään.

Tibb ja Aarluk saapuivat kotitalonsa pihaan lahden rannalle. Tibb asetti metsästyskiväärinsä huolellisesti ulkovajaan ja lukitsi vajan perässään. Naapureita ei näkynyt ollenkaan, tosin se ei yllättänyt Tibbiä. Tänään oli jouluaaton aatto, jota näillä mailla kutsuttiin Tibbin ehtooksi. 

Tibbin ehtoo, Tibb's Eve, oli päivä, josta sanottiin, että jos jotakin pitäisi tapahtua tänään, se ei tulisi tapahtumaan koskaan. Se oli päivä, joka ei ollut ennen joulua eikä joulun jälkeen, se oli päivä, joka ei koskaan tule. Oikeasti se oli vain hyvä tekosyy juhlia adventinajan paastoamisen jälkeen. Tibb ei ollut erityisen innoissaan nimensä ja juhlapäivän yhteydestä. Tänään sai hyvällä omallatunnolla juhlia sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa halusi olla, ennen kuin jouluna piti juhlia niiden kanssa, joiden kanssa oli pakko olla. Mummo oli lähtenyt viettämään iltaa tuttaviensa luo ja jättänyt Tibbin yksikseen. Se sopi Tibbille hyvin, sillä hänellä oli juhlaillallinen valmistettavanaan. 

Tibb meni jäniksen raatoa kantaen keittiöön, ja kaivoi laatikosta esiin perinteisen ulu-veitsen, jota naiset käyttivät ruoanlaitossa. Ululla puhdistettiin ja paloiteltiin liha, ja Tibb käsitteli veistä näppärästi. Hän kantoi mukanaan kaikkialle takkinsa taskussa metsästyspuukkoa, jossa oli valaanluinen kahva. Hän oli saanut puukon mummolta lahjaksi.

Aarluk tassutteli Tibbin perässä sisälle, ja koira kierähti lattialle hänen viereensä. "Onko nälkä, kaveri?" Tibb kysyi, ja rapsutti koiraa korvan takaa. Aarluk haukotteli makoisasti. Tibb ruskisti lihan voissa pannulla. Sen jälkeen hän kaatoi lihan pataan, lisäsi nestettä ja mausteita, ja laittoi padan uuniin. Tässä menee vielä jonkin aikaa, hän mietti, ja katsoi koiraa. Se oli täydessä unessa.

Tibb otti palan muktukia, kuivattua valaan lihaa ja ihraa, ja meni huoneeseensa mutustamaan sitä.
Naapuritalot olivat pimeinä, sillä kaikki muut olivat menneet juhlimaan. Mummolla menisi vielä monta tuntia, ennen kuin hän palaisi. Tibb liikahti levottomasti tajutessaan, että koko kylä oli häntä lukuunottamatta tyhjä.

Elämä tulisi muuttumaan tulevina vuosina. Mummo oli jo vanha, samoin Aarluk. Ei menisi enää kauan, kun Tibb olisi aivan yksin. Joskus häntä hermostutti ajatella, olisiko hänellä tarpeeksi rohkeutta ottaa vastaan kaikki yksinään. Ihminen tarvitsee perheen ympärilleen, Tibb ajatteli, ei kukaan pärjää itsekseen. Sitten hän mietti taas kodeissaan pelkääviä lapsia. Ehkä joskus oli kuitenkin parempi vain olla yksin.

Tibb havahtui mietteistään Aarlukin liikahdukseen. Vanha koira oli herännyt unestaan, ja tuijotti ulko-ovelle päin. "Mikä hätänä, kaveri? Mitä kuulet?" Tibb kysyi, ja toivoi yhtäkkiä, ettei olisi laittanut kivääriään ulkovajaan. Hän luotti koiran kuuloon ja vaistoihin. Aarluk oli valppaana, joten hänenkin tuli olla.  

Nyt Tibb kuuli sen myös. Ulkoa kuului huhuilua. Naapurinmies oli tullut kotiin, ja hän seisoi Tibbin talon etupihalla. "Tibb, tule ulos, Tibb, minä tiedän, että sinä olet siellä!" mies huusi. Aarluk oli noussut jaloilleen, ja sen kurkusta kuului matalaa urinaa. Tibb epäröi ja katseli ympärilleen jotakin kättä pidempää etsien. "Minä tarvitsen sinun apuasi! Tule auttamaan minua!" mies maanitteli. Aarluk liimaantui Tibbin jalkaan kiinni. Tibb pukeutui nopeasti takkiinsa, epäröi ovella hetken, mutta astui koira rinnallaan ulos etupihalle.

"Iltaa, naapuri" Tibb vingahti ulko-ovensa portaalla. Naapurinmies oli humalassa, ja Tibb haistoi hänen löyhkänsä kauas. "Minkälaista apua sinä minulta tarvitset?" Tibb kysyi ja samassa hän tajusi virheensä. Aikuinen ihminen ei koskaan tarvitse lapselta mitään. Aarluk murisi. Huojahteleva mies tuijotti Tibbiä virnistellen, ja tuli sitten Tibbiiin kiinni. Hän puhui melkein kuin laulaen. "Tibb, Tibb, tänään on Tibbin ehtoo, sinun ehtoosi." Mies tarttui häntä käsivarresta. "Sinun vuorosi."

Aarluk murisi miehelle ja haukahti terävästi hampaat irvessä. Naapurinmies nauroi vastenmielistä nauruaan ja horjahti hieman, jolloin Tibb onnistui irrottautumaan hänen otteestaan. "Saatanan rakki, että olen aina sinua vihannut", mies sanoi, ja potkaisi Aarlukia päähän. Kuului kammottava rusahdus. Koira putosi maahan ja jäi siihen elottomana.

Tibb juoksi. Hän juoksi kohti lähimpiä taloja, mutta tajusi ne tyhjiksi ja jatkoi juoksemistaan. Hän kuuli miehen juoksevan perässään. Tibb juoksi kohti lahden rantaa ja yritti kauhistuneena etsiä piilopaikkaa. Rannalla ei ollut mitään muuta kuin isoja kiviä ja veneitä laiturissa. Tibb juoksi, hän juoksi niin, että läkähtyi, ja mies juoksi vielä nopeammin, kuin itse piru olisi ajanut häntä takaa. Asutus jäi kauas taakse. Tibb juoksi kohti rantakallion reunaa, ja alhaalla velloi jäinen meri.

Sitten mies sai hänen kädestään kiinni, ja he kaatuivat maahan. Tibb löi kasvonsa jäiseen kallioon, ja tunsi leukansa murtuvan. Hän alkoi kauhuissaan ryömiä eteenpäin jäällä repien sormensa auki, mutta mies nappasi hänestä kiinni ja alkoi kiskoa häntä taaksepäin. Tibb jähmettyi saalistajansa armoille, hän pelkäsi, että jos hän nyt vastustelisi, tapahtuisi vielä jotakin pahempaa. Olisi parempi vain alistua kohtaloonsa.

Tibb kohotti silmänsä kohti tähtien peittämää tummaa yötaivasta, ja kuuli sen. Jostakin kuului kuin kaunista korkeaa laulua; se kumpusi näiltä mailta, kovia kokeneiden ääni, joka kannusti häntä yrittämään, puolustautumaan, pelastautumaan. Hän alkoi huutaa. 

Samassa mustavalkoinen koira oli miehessä kiinni, se tuli vielä kerran Tibbiä auttamaan, ja se ei hellittänyt otettaan. Hän ja Aarluk muodostivat lauman, ja lauma hyökkäsi yhdessä. Tibb tunsi jäätikön voiman virtaavan suonissaan, ja hän survaisi valaanluisen puukon miehen vatsaan.

Mies ei äännähtänyt, hän vain ähkäisi ilman paetessa hänen keuhkoistaan. Tibb tarttui puukonkahvasta kiinni ja työnsi, hän käytti kaikki jäljellä olevat voimansa ja työnsi miehen pois päältään, ja mies putosi jyrkänteen reunalta alas, ja putosi ikuisuudelta tuntuvan ajan alaspäin, kunnes jäämeri nielaisi hänet ikiajoiksi.

Niviarsiaq puuskutti raskaasti, mutta nosti murtuneen leukansa ylös ja katseli kauas taivaanrantaan. Kaikki oli niin kaunista täällä. Avoin taivas, avara maa, tähtitaivaan loiste ja jäätikön kimallus. Se päivä, jona hän menettää rohkeutensa, ei tule ennen joulua eikä joulun jälkeen. Se on päivä, joka ei koskaan tule.

Hän tiesi selviävänsä.

Kalaallit Nunaat, 24. joulukuuta 2021

Kommentit

Kuukauden luetuimmat kirjoitukset

Arvaa mikä mania?

Kriminaalin kaanin huligaaniklaani

Kotikokin suosikkiresepti arkeen ja juhlaan - eli ruoanlaittoneuvoja

Preppausneuvoja

Mitä Marilyn tekisi

Sisällöntuotantoneuvoja

Ajatuksia sietämättömässä tilanteessa

Pidä se kaikki sisälläsi

Kuinka tehdä vaikutus naiseen

Yksinäisenä kaikki elämänsä päivät