Tšaikovskin viimeiset kiusaukset, eli murhenäytelmä kahdessa näytöksessä
Leningrad, 18. joulukuuta 1941. Toinen maailmansota. Kaupunki on piiritetty. Saksan armeija on etelässä, Suomen armeija pohjoisessa. Kolme neuvostosotilasta, NOVIKOV, SOKOLOV ja MOROZOV lämmittelevät palavan tynnyrin vieressä tyhjillään olevan kahvilan edessä. He hypähtelevät kylmissään ja puhaltavat sormiinsa. Kahvilan kyltissä lukee LITERATURNOYE KAFE.
NOVIKOV: Tätä on kestänyt jo pitkään, aivan liian pitkään.
SOKOLOV: Ihmiset ovat nälissään. Eilen näin, kuinka yksi mies tappoi toisen leivänkannikan takia. Wehrmacht näännyttää siviiliväestöä tahallisesti. Tämä on verrattavissa kansanmurhaan.
NOVIKOV: Hitler haluaa tappaa meidät kaikki.
MOROZOV: Jos ei Hitler tapa, niin Stalin tappaa.
SOKOLOV: Nälkä meidät tappaa. Piirittäjät laskevat sen varaan, että ruoka loppuu ennen pitkää. Tajuavat varmaan, että jos miehittävät kaupungin, ovat sitten vastuussa väen ruokkimisesta. Helpompi vain antaa meidän nääntyä pois ja pommittaa loput hengiltä. Kun syyskuun 19. päivä pommittivat, kuulemma yli tuhat siviiliä kuoli, ja suurin osa kuolleista oli sitä paitsi sairaalassa toipumassa saksalaisten edellisistä pommituksista.
NOVIKOV: En minä haluaisi tätä, minulla ei ole mitään tarvetta tälle, minä en halua sotia isojen herrojen sotia, minulla ei ole mitään noita ihmisiä vastaan, minä haluan vain palata kotiin vanhempieni luokse, enkä halua suunnitella enää hetkeäkään natsien tai suomipirujen tappamista.
SOKOLOV: Toveri, pois tuollaiset puheet! Tässä testataan Venäjän karhun jaksamiskyky.
NOVIKOV: En ymmärrä, ketä se hyödyttää, kun viattomat lapset nääntyvät nälkäänsä.
SOKOLOV: Aseita pitää jaksaa miehittää ja suojamuureja vahvistaa.
NOVIKOV: Mieluummin hukutan itseni Nevaan!
MOROZOV: Tai minä hukutan sinut. Hukutan teidät molemmat.
SOKOLOV: Toverit, kuulin, että suomalaiset ovat onnistuneet purkaamaan viestikoodeja ja ovat vuotaneet Hitlerille tarkkoja tietoja operaatioistamme. Mahtaa natsi olla innoissaan. Suomalaiset eivät kuitenkaan lähene enää, vaan ovat jääneet poteroihinsa pitämään vahtia ja jättävät tappamisen natseille. Mannerheimilla on kuitenkin jonkin verran järkeä päässään.
NOVIKOV: En halua enää juoksuhautoihin.
SOKOLOV: Ei kaikki toivo ole hukassa. Leningradin lapsia kuitenkin koko ajan evakuoidaan Volgan alueelle, Uralille, Kazakstaniin, Siperiaan...
NOVIKOV: Ja Siperiaan päätyminen on mielestäsi hyväkin asia?
MOROZOV: Tulisin mieluummin ammutuksi.
Miehet hiljenevät. He kävelevät lähemmäksi lavan reunaa, jossa on penkki. MOROZOV istahtaa, sytyttää tupakan, tarjoaa NOVIKOVILLE, joka ärtyneenä siirtyy kauemmaksi ja jatkaa lämmittely-yritystään. MOROZOV tarjoaa tupakkaa SOKOLOVILLE, joka ottaa sen vastaan, ottaa muutamat henkoset ja antaa takaisin. MOROZOV ottaa povestaan taskumatin, ottaa huikat, harkitsee tarjoavansa tovereilleen, mutta laittaakin taskumatin takaisin poveensa. Kukin heistä on syvällä mietteissään.
MOROZOV: No tuli ainakin hetkeksi hiljaista.
NOVIKOV: Sinä se sitten osaat olla raivostuttava!
MOROZOV: Ainakin osaan suhtautua tähän koko hommaan sen vaatimalla tavalla: niin se vain menee, emme voi asioille yhtään mitään, kuolemme joka tapauksessa. Järkevintä on vain yrittää nauttia olostaan niin kauan kuin se on mahdolista. Henkilökohtaisesti olen nähnyt ihan tarpeeksi ruumiita, ja nyt aion olla humalassa niin paljon kuin vain mahdollista.
NOVIKOV: Toivon, että putkesi jää lyhyeksi.
MOROZOV naurahtaa ja puistelee päätään, ottaa uuden huikan taskumatistaan.
SOKOLOV: Tuli tässä mieleeni tuosta kahvilan kyltistä. Literaturnoye Kafe. Ennen kuin sain käskyn värväytyä, luin lehdestä, että säveltäjämestari Tšaikovski kuoli koleraan vuonna 1893 vain 53-vuotiaana. Hän sairastui juotuaan kuumentamatonta vettä juuri tuossa kahvilassa.
MOROZOV: Huomaatkos, Novikov, veden juominen koituu kuolemaksi.
NOVIKOV: Minä oikeasti vannon, että kuristan sinut!
SOKOLOV: Mutta jotkut väittävät, että Tšaikovskin tapauksessa kyseessä oli itsemurha, sillä hän oli sotkeutunut jonkinlaiseen seksiskandaaliin, jota puitiin oikeudessa asti.
MOROZOV: Joka päivä oppii jotakin uutta. Seksiskandaali, vai? Missä sellaisia olisi tarjolla?
SOKOLOV: Toveri, en usko, että niitä on sinulle tarjolla enää yhtään missään!
MOROZOV JA SOKOLOV nauravat, ja jakavat yhdessä huikan. NOVIKOV puistelee ärtyneenä ja inhoten päätään. Kaukaa kuuluu pommitusta.
NOVIKOV: Kuulitteko? Joko se taas alkaa?
MOROZOV: Tuskin enää tälle illalle, eivätköhän nekin ole saaneet tappamisesta tarpeeksi.
SOKOLOV: Jännä juttu muuten. Kuulin toissapäivänä toveri Solovyovin kertovan erikoisen jutun, joka sattui käsittelemään Tšaikovskia. Kuuleman mukaan hänen viides sinfoniansa on ollut nyt sodan aikana todella suosittua tavaraa, sillä sen sanotaan käsittelevän ponnistelujen läpi saavutettavaa lopullista voittoa. Solovyovin sanoja, ei omiani. Sinfoniaa kuulee usein radiosta. Täällä Leningradissa Radio-orkesteri oli yksi ilta esittämässä sitä. Kaupunginjohtaja oli määrännyt orkesteria soittamaan koko sinfonian, jotta se virkistäisi ja ilahduttaisi kaupungin asukkaita, ja se myös lähetettiin suorana Lontooseen. Kun orkesteri alkoi soittaa sinfonian toista osaa, pommit alkoivat putoilla aivan lähettyvillä, ja silti he vain jatkoivat soittamista ihan viimeiseen nuottiin asti.
Hetken hiljaisuus.
NOVIKOV: Se on varmaan ollut hämmentävä kokemus! Kasakan kesyttämätön raivo yllyttää julmuuksin Venäjän arojen hedelmättömyyttä vastaan. Ankara ja verinen teurastus pyyhkäisee myrskyn lailla yli partituurin! Raivokas sointi ei kuulosta miltään muulta kuin demonien laumoilta, jotka kamppailevat konjakkivirrassa, musiikin juopuessa ja juopuessa. Sekasorto, juoppuhulluus, raivoaminen ja ennen kaikkea melu!
SOKOLOV: Toveri, se oli hienosti sanottu!
MOROZOV: Jaah, jos säveltäjämestari eläisi, hän varmasti pitäisi pommitusta varsinaisena kiusantekona.
Pommitus alkaa taas. Tällä kertaa lähempää. Kaikki kolme nostavat katseensa taivaalle.
II NÄYTÖS LOPPUU
Kommentit
Lähetä kommentti