Kolme osaa kovaa työtä

Kolme osaa nitroglyseriiniä ja yksi osa piimaata, ensimmäinen räjähtämistä ja toinen vakauttamista varten.

Tämä on maailmanhistoriaa mullistanut dynamiitin kaava, jonka ruotsalainen kemisti Alfred Nobel vahingossa keksi. Sen kehittämiseen vaadittiin lukematon määrä työtunteja, kokeita, räjähdyksiä, tuhoutuneita taloja, poliittisia vastoinkäymisiä, keksijän mielenterveys ja maine, hirvittävä määrä ihmishenkiä - sekä pieni tippa hyvää tuuria.

Elettiin 1800-luvun puoliväliä. Maailma oli modernisoitumassa, ja junaratojen määrä lisääntyi Euroopassa. Jotta rautateistä saataisiin mahdollisimman tehokkaita, niiden tieltä piti räjäyttää kaikki mahdollinen kiviaines pois. Vahvistuva kaivosteollisuus tarvitsi myös kipeästi edullisia räjähteitä toimiakseen tehokkaasti. Työmailla oli ennen käytetty irtonaista mustaruutia, mutta sen panostaminen oli aikaavievää ja hankalaa puuhaa. Tutkijat ympäri maailmaa työskentelivät nitroglyseriinin parissa kehittääkseen siitä toimivan ja turvallisen työkalun. Nitroglyseriinikanisterit olivat äärimmäisen tehokkaita räjäytyksissä, mutta samalla hengenvaarallisia. Pienikin virhe, ja taivaan tuuliin katoaisivat kiviaineksen lisäksi työntekijät.

Alfred Nobel oli vakaasti päättänyt ratkaista tämän ongelman. Hän piti nitroglyseriiniä ylivertaisena räjähteenä ja kunnioitti samalla sen tuhovoimaa. Kiinnostus räjähteisiin kulki Nobelin suvussa verenperintönä, sillä Nobelin isä Immanuel oli aikanaan valmistanut merimiinoja Venäjän keisarilliselle laivastolle. Alfred Nobel oli värvännyt veljensä auttamaan häntä räjähdyskokeissaan, ja veljekset uppoutuivat yhdessä kehittämään nitroglyseriinistä vakaampaa räjähdettä. Panokset olivat kovat, sillä Nobel tiesi, että onnistuessaan hänestä tulisi satumaisen rikas. Nobel työskentelikin laboratoriossaan asian kanssa kuumeisesti. Hän oli niin työnsä lumoissa, ettei huomannut nälkää, ei väsymystä, ei sairauksia eikä ajan kulumista.

Räjähteiden kehittäminen on äärimmäisen vaarallista puuhaa. Eräässä testissä nitroglyseriiniseos ylikuumeni, ja sitä seurannut räjähdys tuhosi talon ja viereisen puuvajan. Paineaalto hajotti lasit ikkunoista ja paiskasi viereisessä talossa työskennelleen Nobelin lattialle. Räjähdyksessä kuoli viisi ihmistä, mukaan luettuna Nobelin nuorempi veli Emil. Ruotsalaislehtien mukaan räjähdys oli niin voimakas, että se vavisutti viereisiä taloja. Nobel järkyttyi onnettomuudesta, mutta totesi myöhemmin, että vakaan räjähdysaineen kehittäminen vaatisi lisää kokeita ja merkitsisi väistämättä lisää kuolonuhreja. Emilin kohtalosta hän ei koskaan sanonut sanaakaan.

Kaikki eivät jakaneet Nobelin vankkumatonta uskoa räjähdeprojektiin, ja Ruotsin viranomaiset pelkäsivät Nobelin aiheuttavan testeillään suuronnettomuuden. Seurauksena oli se, että viranomaiset kielsivät räjähdysaineiden valmistamisen ja säilyttämisen asuinalueilla. Tästä suivaantuneena Nobel vuokrasi proomun, perusti kelluvan laboratorionsa joelle ja jatkoi itsepintaisesti kokeitaan. Sinnikkyys kannatti, sillä Nobel onnistui kehittämään räjähdeöljyksi kutsumansa tuotteen. Räjähdeöljylle löytyi runsaasti kysyntää, ja Nobel perusti räjähdetehtaita 1860-luvulla useisiin eri maihin. Nobelista tuli pian vauras ja tunnettu mies.

Ongelmat eivät kuitenkaan poistuneet minnekään. Nitroglyseriini aiheutti edelleen onnettomuuksia ja kuolonuhreja. Nobelia matkivat helppoheikit kehittivät omia räjähteitään vaurastumisen toivossa, ja tuotokset räjähtivät usein keksijöidensä sylissä. Lehdistö uutisoi näyttävästi onnettomuuksista, ja Nobelia alettiin toden teolla pelätä. Häntä kutsuttiin Paholaiseksi ihmisen vaatteissa, Kuoleman kauppiaaksi ja Joukkomurhaajaksi. Kritiikistä ärtynyt Nobel jatkoi sinnikkäästi räjähteen kehittämistä, tällä kertaa Saksassa. Saksan viranomaiset reagoivat ennakoivasti ja kielsivät räjähteiden kehittämisen kuivalla maalla. Tällä kertaa Nobel perusti kelluvan laboratorionsa Elbe-joelle. 

Tämä osoittautui onnenpotkuksi.

Eräänä päivänä laboratoriossaan testejä tehneeltä Nobelilta putosi epähuomiossa tippa nitroglyseriiniä lattialle. Jo pieni määrä räjähdettä kykenisi posauttamaan veneen ja Nobelin taivaan tuuliin, ja lattialle heittäytynyt kemisti pelkäsi viimeisen hetkensä koittaneen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Nobel kummasteli hengissä olemistaan, ja konttasi lähemmäksi tarkastelemaan tippaa lattialla. Lattialla oli ohut kerros Nobelin kenkien mukana tullutta jokivarren mutaa, ja kuin ihmeen kaupalla muta oli estänyt räjähdyksen. Nobel analysoi mutaa, ja havaitsi sen sisältävän huokoista piimaata eli hienoksi jauhautuneita fossiileja. Hyvän tuurinsa ansiosta Nobel oli vihdoinkin saavuttanut tavoitteensa.

Hän nimesi keksintönsä dynamiitiksi kreikan sanan dynamis eli voima mukaan. Nobel haki keksinnölleen patenttia, ja sai sen loppuvuodesta 1867.

Dynamiitin vakauden myötä räjäytystyöt ja louhinta helpottuivat ja tulivat huomattavasti turvallisemmiksi. Se oli myös mustaruutiin verrattuna huomattavasti edullisempaa. Dynamiitin kysyntä suorastaan räjähti, ja Nobel vaurastui vaurastumistaan. Ei mennyt kuitenkaan aikaakaan, kun dynamiiitin ruma kääntöpuoli kaivettiin esille; räjähde havaittiin oivaksi tappovälineeksi. Vuonna 1881 terroristit tappoivat dynamiittipötköllä Venäjän keisari Aleksanteri II:n, ja samana vuonna Britanniaa vavahdutti dynamiittiskandaaleiksi kutsuttu pommi-iskujen sarja. Dynamiitin myötä pommien ja käsikranaattien räjähdysvoima moninkertaistui, ja sodissa räjähteellä tapettiin lukemattomia ihmisiä.

Tämä ei tietenkään jäänyt Alfred Nobelilta huomaamatta. Hän harmistui ja masentui siitä, kuinka hänen ihmisten turvaksi kehittämäänsä keksintöä käytettiinkin ihmisten tuhoamiseksi. Asiaa pohtinut Nobel kertoi haluavansa kehittää niin kammottavan aseen, että kun kaksi armeijaa seisoisi räjähteet käsissään vastakkain ja odottettavissa olisi vain molemminpuolinen varma tuho, armeijoiden ei olisi muuta kuin laskettava aseensa ja vetäydyttävä. ”Keksisin mieluusti niin tehokkaan ja tuhoisan aineen tai koneen, että se tekisi sodista ikiajoiksi mahdottomia”, Nobel kirjoitti. Hän ei halunnut tulla muistetuksi miehenä, joka vaurastui keksimällä ”uusia tapoja runnella ja tappaa”.

Tämä mielesssään ja ehkä sovituksena Nobel säätiöi testamentissaan mittavan omaisuutensa. Hän määräsi vuosittain jaettavaksi suuren rahapalkinnon ansioituneille fysiikan, kemian, lääketieteen, kirjallisuuden ja rauhantyön edistäjille, niille, jotka ovat eniten hyödyttäneet ihmiskuntaa.

Nobel kärsi koko elämänsä ajan yksinäisyydestä ja masennuksesta. Tuottelias mies uppoutui työhönsä, ja ehti patentoida elämänsä aikana 355 eri keksintöä. Kuollessaan vuonna 1896 Nobel oli ehkä maailman rikkain mies, mutta myös murtunut, yksinäinen ja sairas. Hän ei ehtinyt nähdä toivomansa perinnön toteutumista eli rauhanpalkinnon jakamista, sillä ensimmäinen palkinto jaettiin vasta viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Alfred Nobelin tarina on tarina kovasta työstä. Hän työskenteli väsymättä, kiivaasti, jatkuvasti, läpi vuosien, kritiikin, oman mielensä murtumisen ja vastoinkäymisten, räjäyttäen oman osaamisensa toisten tietoisuuteen. Nobelin tarinassa sattumalla on myös iso rooli: loppujen lopuksi hänellä kävi hyvä tuuri, kun hän sattui havaitsemaan sen, mitä räjähteen kaavasta puuttui. Tämä sattumanvarainen onnenpotku oli se, joka vakautti hänen elämänsä suunnan. 

Nobelin innoittamana menestyksen kaavan voisi esittää näin: 

kolme osaa kovaa työtä ja yksi osa hyvää tuuria, ensimmäinen räjähtämistä ja toinen vakauttamista varten.