Siperia

Tänään minä kuolen. En haluaisi kuolla, mutta joku muu on tehnyt päätöksen puolestani. Aikaisin aamulla minut ja muut kuolemaantuomitut herätettiin selleissämme, käskytettiin pukeutumaan vanhoihin sotilaspukuihimme, ja lastattiin hevoskärryjen kyytiin. Niin aloitimme pitkän matkamme kohti teloituspaikkaamme.

Elämäni viimeinen aamu on kaunis, talvinen joulukuun aamu, ja nousevan auringon ensisäteet saavat  hanget kimaltelemaan. Aleksei on aivan hiljaa, Sergei nyyhkyttää vaimeasti kohotellen kahlehdittuja käsiään kasvoilleen. Osa vangeista valittaa ääneen, osa kiroilee, osa rukoilee Jumalaa. Itse olen uponnut syvälle synkkiin ajatuksiini.

Tätä päivää varten olen valmistautunut pitkään, ja kun se nyt on täällä, huomaan, että en olekaan valmis. Katselen utuisin silmin ohitseni vilahtelevia talvisia puita ja ajattelen sinua, veljeni. Kuinka toivonkaan, että olisin saanut viettää vielä hetken kanssasi.

Hevosvankkurit natisevat, vanginvartija pureskelee piippuaan mietteissään. Hän ohjaa tottuneesti hevoset aukiolle, jolla sotilaat päivisin harjoittelevat. Keskelle harjoitusaluetta on isketty maahan kolme puuseivästä. Vankkurit pysähtyvät, ja meidät käskytetään nousemaan kyydistä. Aleksei hypähtää kärryiltä jäntevästi ja kevyesti, itse kompastun ja romahdan alas maahan, jolloin yksi sotilasta kiroaa minua repien minut väkisin ylös jaloilleni.

Upseeri odottaa jo meitä. Meidät pakotetaan jonoon seisomaan ja marssitetaan hänen eteensä kuin teuraslampaat. Hän katselee meitä mitäänilmaisemattomilla kasvoillaan, odottaen, että viimeinenkin mies on paikallaan rivissä. Sitten hän ottaa esiin paperin, josta hän tyynellä äänellä tuomiomme. 
Sitten taakseni astelee sotilas, joka tönäisee minut rajusti polvilleni maahan.

Riviämme pitkin etenee kaksi alempaa upseeria, jotka repäisevät jokaisen tuomitun asepuvusta sotilasmerkit irti. Sitten he ottavat miekkamme ja katkaisevat ne päidemme yläpuolella kahtia. Pappi kulkee rivin läpi antaen meille viimeisen ehtoollisemme, ja me kaikki joudumme kukin vuorollamme suutelemaan ristinmerkkiä.

Terävä käsky kajahtaa läpi ilman, ja rummut alkavat soida. Käännyn katsomaan vasemmalle nähdäkseni teloittajani; osasto nuoria miehiä, suurin piirtein minun ikäisiäni. He marssivat rummun tahdissa, rytmikkäästi, tehokkaasti, pysäyttämättömästi, kivettynein kasvoin ja jäykin elein. Rumpu hakkaa tahtia, mutta sydämeni lyö kovemmin, ja hetkeen en kuule mitään muuta kuin oman kiihtyvän rytmini korvissani. Lähemmäksi, lähemmäksi he tulevat, ja ottavat paikkansa kolmen puupylvään edessä.

Rummut taukoavat. Näen yhden teloittajista tärisevän. Kauhu jäätää hakkaavaa sydäntäni ja vaikerrus nousee huuliltani. Takanani seisova sotilas kiskaisee minut ylös, ja meidät jaetaan kolmen ryhmiin. Aleksei, Sergei ja minä menemme vuorollamme yhdessä.

Kolmen edessäni seisovan miehen päähän kiskotaan valkoiset huput. Heidät talutetaan teloituskomppanian eteen ja sidotaan puupylväisiin kiinni. He kuolevat ensimmäisenä, sitten on meidän vuoromme. Teloituskomppania nostaa kiväärit tähtäysasentoon, ja päähäni vedetään valkoinen huppu. Minulla on enää minuutti elinaikaa.

Rummut.
 
Mitä jos minun ei tarvitsisi kuolla nyt! Tekisin jokaisesta minuutista eliniän mittaisen!

Rummut.

Hetkeäkään en haaskaisi, jokaisen hetken käyttäisin hyväkseni!

Rummut.

Aleksei ja Sergei, aina vierelläni, en halua menettää teitä näin!

Rummut. 

Jumalani, Jumalani, aina mielessäni, miksi minut näin hädässäni hylkäsit!

Rummut.

Veljeni, ajattelen vain sinua, ja vasta nyt ymmärrän sen, miten paljon sinua rakastan!

Rummut.

Kohta sieluni lentää ulos minusta, enkä enää ole tässä! En tahdo kaiken päättyvän näin!

Rummut.

Hiljaisuus. 

"Kauan eläköön tsaari!" upseeri huutaa, ja huppu vetäistään pois silmiltäni. Näen valkoista lippua heiluttavan viestinviejän ojentavan upseerille viestin. Upseeri kääntyy meihin päin, ja alkaa lukea viestiä ääneen. En ymmärrä hänen puhettaan, sillä kyyneleet valuvat pitkin poskiani, ja Aleksei nyyhkyttää olkaani vasten, tärisen, kaadun, annan ylen.

Sotilas auttaa minut pystyyn ja puhuu minulle, en edelleenkään ymmärrä mitä, mutta hän toistaa itseään kärsivällisesti. Kuolemantuomiomme on peruttu, ja meidän on sen sijaan määrätty rangaistukseksi pakkotyöhön. Kuulen Sergein nauravan, ja hokevan, että tsaarilla on outo huumoritaju.

Meidän talutetaan takaisin hevoskäryille, ja kipuan hankalasti kyytiin istumaan. Aleksei istuu viereeni, Sergei toiselle puolelleni. Puristan heitä kumpaakin rakastavasti kädestä, ja itkemme kaikki. Jälleen kerran me itkemme kaikki yhdessä. Nostan katseeni talviselle taivaalle.

Veljeni, en ole masentunut enkä alamaissa. Elämä, elämä on kaikkialla, elämä on meissä itsessämme, ei ulkopuolellamme. Lähelläni tulee olemaan ihmisiä, ja olla mies ihmisten keskuudessa ja olla mies ikuisesti, ei masentuneena, vaikka mitä tapahtuisi - siinä on elämä, siinä on sen tarkoitus.  Nyt tajuan sen. Tämä ajatus tuli lihaani ja vereeni.

Vanginvartija pureskelee piippuaan. Näen hänestä, että kaikki tämä on hänelle entuudestaan tuttua. Kuinka monta hän lie kuskannut valeteloitukseensa? Hän taputtaa minua kovakouraisesti polvelle. Ja virnistelee. "Tervemenoa Siperiaan, Dostojevski!"

Idiootti, ajattelen.