Vie minut kulisseihisi

Olin siellä, Gandalf, olin siellä 3 000 vuotta sitten, kun Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit -elokuva sai ensi-iltansa. Monta monituista vuotta on kulunut, ja haistan edelleen popcornin tuoksun elokuvateatterissa. Penkeissä ei oltu vielä istuttu, esirippu ei ollut vielä noussut. Sitä kutsuttiin kaikkien aikojen parhaimmaksi aloitukseksi elokuvasarjalle, ja sitähän se oli, sitä se todella oli!

Ööh.

Olin sanomassa, ennen eksymistäni Elrondin seurassa Titanicin kuvauksiin, että on kulunut 20 vuotta siitä, kun Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit sai 19.12.2001 ensi-iltansa täällä koto-Suomessa. Jos kävit katsomassa sen elokuvissa silloin, onneksi olkoon, olet entinen nuori. Jos olet nähnyt sen ensimmäistä kertaa vasta dvd:ltä tai ehkä jopa televisiosta, tai luoja paratkoon, suoratoistopalvelusta, onneksi olkoon, olet vielä suhteellisen nuori. Jos et ole nähnyt kyseistä elokuvaa ollenkaan... Mene takaisin Varjoon, Udȗnin liekki! Et pääse tästä!

Minä, joka olen Elrondin ikäinen, henkisesti, ja lämmin kuin kesäinen päivä, olemukseltani, olin nuori silloin, kun Sormuksen ritarit maailman valloittivat. Voi kyllä, muistan hyvin kaiken sen elokuvan liittyvän hypetyksen ja sen huuman, jonka vallassa me elokuvaa odotimme. Kun tuo joulukuinen ensi-ilta vihdoin koitti, olin ensimmäisten joukossa sitä katsomassa, ja ihastuin siihen niin, että kävin vielä kolmasti elokuvissa katsomassa sen uudelleen. Kuvaus, musiikki, näyttelijäsuoritukset, lavasteet, puvut, erikoistehosteet, äänimaailma ja tietenkin itse käsikirjoitus tuntuivat nuoresta minusta niin kovin vaikuttavilta. Seuraavina kahtena jouluna tuli tietenkin katsottua Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu elokuvateattereissa.

Kun elokuvat sitten vuoden kuluttua ensi-illoistaan julkaistiin DVD:nä, oli joulushoppailut sitten siinä. Elokuvat, tuttavallisesti Lotri, tulivat osaksi perheeni joulunviettoa. Television ääreen kokoonnuttiin Julmustin ja Tobleronen voimalla katsomaan näitä fantasian riemuvoittoja, ja kun sitten katsoi kolme elokuvaa putkeen, eli yli yhdeksän tuntia yhdeltä istumalta, oli niin kovin jouluinen olo.

Lähes joka vuosi olen katsonut kyseiset leffat aina joululomalla. Ne ovat minun jouluelokuviani, ja pikaisen gallupin mukaan aika moni muukin jakaa tämän ajatuksen. Kuin Pavlovin koirat, moni meistä on oppinut yhdistämään joulun, Lotrin sekä selittämättömän kuolauksen yhteen pyhäksi kolminaisuudeksi.

Lotrin lisäksi tuli katsottua niiden ohessa tulevat making of -dokumentit. Dokumenteissa kaikki elokuvan tekoon osallistuneet pääsivät kertomaan omin sanoin, minkälainen prosessi tämän massiivisen trilogian tekeminen heidän mielestään oli. Heitä kaikkia yhdisti kaksi asiaa: ensinnäkin rakkaus lähdemateriaaliin, ja toiseksi innostus siitä, mitä olivat tekemässä. Kaikkein innostuneimpia kertojia olivat juuri ne ihmiset, jotka eivät koskaan paistattele salamavaloissa, vaan painavat väsymättä töitä taustajoukoissa yksinkertaisesti siksi, että rakastavat sitä, mitä tekevät.

Dokumenteissa kuultiin muun muassa ohjaajan ja käsikirjoittajien näkemyksiä elokuvien teosta, näyttelijöiden kokemuksia roolituksesta ja kuvauksista, lavastajien kertomuksia bigatureista ja miniatyyreistä, taiteilijoiden näkemyksiä Tolkienin maailmasta ja niin edelleen. Taustatietoa oli myös tarjolla musiikista, editoinnista, erikostehosteista, puvuista, äänisuunnittelusta, äänityksestä, kuvauspaikkojen etsimisestä, lähestulkoon kaikesta, mitä elokuvan tekemiseen liittyy. Tiedon määrä oli valtava, ja opin dokumenteista paljon sellaista, mitä tuskin olisin mistään muualta oppinut. 

Opin esimerkiksi sen, että norsut astelevat äänettömästi. Kuninkaan paluu -elokuvan lopputaistelussa sankareiden päälle rynnistää lauma olifantteja, eli jonkin sortin karvaisia taistelunorsuja. Elokuvan äänisuunnittelijat ja äänittäjät päättivät mennä eläintarhaan nauhoittamaan norsun askeleiden ääniä ja käyttää niitä sitten olifantin askelissa. Perillä kuitenkin selvisi, että norsut hipsivät lähes äänettömästi, eikä niistä saatu minkäänlaista ääntä nauhalle. Olifantin rymisevä askellus kehitettiin sitten kaatuvan puun rysähdyksen äänestä. Tähän päädyttiin yrityksen ja erehdyksen kautta, ja lopputulos on ainakin minun mielestäni täydellinen.

Elokuvan puvustajat tekivät hienoa työtä muun muassa haarniskoja suunnitellessaan, ja menivät myös pidemmälle kuin olisi ollut tarpeen. Esimerkiksi kehittäessään Rohanin kuninkaan Theodenin haarniskaa puvustajat lisäsivät osaan haarniskan suomuista takomalla pienen pienen Rohanin hevostunnuksen, joita ei siis edes huomaa elokuvaa katsoessaan. Theodenin rintapanssarin sisään oli lisäksi painettu kuva Rohanin aurinkosymbolista, jonka vain Theodenin näyttelijä ja hänen pukijansa näkivät, ja joka siis ei millään tasolla ollut tarpeellista elokuvan valmistumista ajatellen. Nämä pienet yksityiskohdat kuitenkin auttoivat näyttelijää sisäistämään roolinsa joka kerta hahmoksi pukeutuessaan, ja kaikki tämä vaiva nähtiin ihan vain tekijöiden omaksi iloksi.

Making of -dokumentteja löytyy paljon juuri elokuvista ja televisosarjoista. Sattumoisin mielessäni on myös aivan toinen taiteenlaji. Eräs mainitsemisen arvoinen kulissien takaista ajatteluprosessiaan hienosti avaava henkilö on sarjakuvataitelija Keno Don Rosa, jonka me suomalaiset parhaimmin tunnemme Aku Ankka -lehdessä ilmestyvästä Roope Ankan elämä ja teot -sarjasta. Don Rosan sarjakuvat ovat kunnianhimoisia ja loppuun asti hiottuja mestariteoksia. Hänen työnsä vilisee viittauksia historiallisiin tapahtumiin ja vanhoihin elokuviin, ja Don Rosa on tehnyt aina työskennellessään valtavasti taustatyötä joka ikistä yksityiskohtaa varten. 

Don Rosa avaa tekemiään valintoja sarjakuva-albumiensa Näin syntyi... -osiossa, jossa hän kuvailee aina kyseisen sarjakuvan syntyprosessia. Hän kertoo julkaisuun liittyvistä ongelmista, pohdiskelee ankkamestari Carl Barksin tuotannon merkitystä verrattuna hänen omaansa, listaa Päättomiä yksityiskohtia eli kivoja pikku faktoja tarinoistaan, esittelee eri maiden julkaisuihin päätyviä sarjakuvalehtien kansia ja niin edelleen. Erityisen innoissaan Don Rosa on ottamaan puheeksi jokaisen piirtämänsä sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa olevan piilotetun D.U.C.K.-omistuskirjoituksen: dedicated to Unca Carl from Keno, Carl-sedälle omistanut Keno; sekä Hiirenloukun eli sarjakuvaan sijoittamansa Mikki Hiiren piilokuvan.

Miksi Don Rosa tekee tämän kaiken? Koska se viihdyttää häntä itseään! Voin uskoa, että hänelle tuottaa suurta hupia eritellä omaa työpanostaan artikkeleissaan, ja ankkafanit saavat teksteistä paljon tietoa irti. Tähän väliin voinkin kehaista tavanneeni Don Rosan Helsingin kirjamessujen takahuoneessa ja jutelleeni hänen kanssaan hyvän tovin kahden kesken. Olin silloin aivan Onnesta Turtana!

Taiteilijat, keksijät, suunnittelijat, kaikki jollakin lailla luovaa työtä tekevät ihmiset allekirjoittavat varmasti sen, että itseään tyydyttävään lopputulokseen pääseminen on työn ja tuskan takana. Me muut näemme vain valmiin tuotteen, emme siihen käytettyjä työntunteja tai sen eteen vuodatettua verta, hikeä ja kyyneleitä. Ajattelu sattuu olemaan pirun vaikeaa, ja päästäksemme niihin kauniisin loppuihin, meidän on paiskittava armottomasti töitä. 

Ota minua siis kädestä kiinni ja vie minut kulisseihisi, kerro minulle lopputulokseen johtaneesta ajatteluprosessistasi ja osoita, kuinka paljon teit töitä saadaksesi aikaan jotakin niin näennäisen yksinkertaista. Näytä minulle se intohimo, joka sinua ajaa eteenpäin, ja kerro myös kokemistasi vastoinkäymisistä. Koskaan ei voi tietää, minkälainen vaikutus juuri sinulla voi olla. Saatat innoittaa jotakin, tai auttaa häntä ratkaisemaan jonkin ongelman. 

Vai mitä tuumit, Gandalf?