Ruusu ja kivi

En ymmärrä paljoa, mutta ymmärrän sen verran, että olen sattumalta tehnyt merkittävän löydön.

Niilin suisto keskellä kuivaa kautta, kuumuus niin paahtavaa, että kalliolla voisi paistaa kananmunan. Apinanleipäpuun latvassa istuva valkea iibislintu tarkkailee maisemaa käyrää nokkaansa heilutellen, ja vierelläni aukeaa karu ja luotaantyöntävä autiomaa.

Olen jo kahden päivän ajan kaivanut kuivuneella rantatörmällä linnoitukselle perustoja. Joka paikkaa kolottaa ja selkääni särkee, hampaani ovat niin kipeät, etten saa säryiltäni öisin nukuttua. Olen jatkuvasti nälissäni, mutta silti on jatkettava, sillä on vain ajan kysymys, ennen kuin britit ja ottomaanit hyökkäävät.
 
Saavuttaaksemme tämän maan rikkaudet on komppaniamme marssinut Napoleonin käskystä pysähtymättä läpi Euroopan. Emme me tänne kukaan halunneet tulla, lähdimme vain, koska meillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Vitsalla meidät on matkaan ajettu, ja siitä, kun olen viimeksi kotikyläni nähnyt, on jo useampi vuosi aikaa.

Joka ilta illallisen jälkeen lauloi Alain meille. Lauluja kotimaasta, jossa tuuli kulkee kultaisilla viljapelloilla. Lauloi, kunnes hiljeni satakieli, ei kunniakkaasti taistelussa, vaan rujosti ruton runtelemana. Kuinka moni onkaan ennen häntä mennyt, kuinka moni häntä seuraakaan, ennen kuin tämä järjettömyys päättyy. Hautasin hänet aavikon reunaan rinteeseen, josta on näkymä läheiseen Rashidin kaupunkiin. Kaupunkia kutsutaan lempinimellä pikku ruusu, Rosetta, ja vietän lyhyet vapaahetkeni sen muurien suomassa varjossa torkkuen.

Rakennustöitä valvova luutnantti on kouluja käynyt ja lukenut mies, ja enää hän jaksaa pitää yllä toivoa siitä, että valloitusretkemme tähän myyttiseen maahan johtaisi johonkin tähdelliseen. Mitä se sitten onkaan, sitä en tiedä, enkä myöskään tiedä miten se pyhittäisi kaikki ne haudat, joita olen matkani varrella joutunut kaivamaan.

Kaivan kuoppaa mitään ajattelematta, kunnes yhtäkkiä tunnen lapioni osuvan kiveen. Suisto paljastaa aikaa sitten nielemänsä valtavan, tummanharmaan möhkäleen. Se on saatava pois tieltä. Järkäleen siirtämiseen vaaditaan useamman miehen voimat, mutta kun se viimein on saatu kaivettua esiin, huomaan, että sen pinnassa on jonkinlaista kaiverrusta.

Pyyhin hihallani kiven likaista pintaa. Lian alta paljastuu enemmän ja enemmän kaiverruksia, ja seuraan niitä hartaasti sormellani. Ne eivät sano minulle yhtään mitään, mutta ymmärrän, että joku on tarkoituksella ja suurella vaivalla ne kiveen hakannut, luultavasti lukemattomia kuunkiertoja sitten. On kuin tämä outo ilmestys olisi joutunut täysin väärään aikaan ja paikkaan. Miksi se on täällä, keskellä aavikkoa, kuivuneen joenvarren uumenissa?

Luutnantti tutkii hiljaisena kiveä pitkän aikaa. Mietteissään hän viimein puhuu, ääneen mutta itsekseen, että kivessä on hieroglyfejä, sekä lisäksi kahdenlaisia erilaisia kaiverruksia, kuin kirjaimia. Hieroglyfien salaisuuksia ei kukaan elossa oleva ihminen ole ratkaissut, mutta mitä jos joku osaisi tulkita näitä muita kaiverruksia? Jos niin olisi, tämä kivi voisi mahdollisesti olla tärkein sotaretkellä tekemämme löytö.

Luutnantti ja minä, me olemme niin erilaisia. Luutnantille edessämme maassa lojuva kivipaasi on jonkinlainen avain ymmärrykseen, siinä missä minä näen vain täyteen kaiverretun kiven. Hän, joka ymmärtää noita kaiverruksia, ymmärtää mitä kivessä sanotaan, ja se antaa hänelle voimaa tavoitella sellaisia päämääriä, joita minun kaltaiseni ei osaisi kuvitella edes villeimmissä unelmissaan. En ymmärrä paljoa, mutta ymmärrän sen verran, että jos minulle vain olisi suotu ymmärryksen lahja, voisin olla jossakin muualla kuin tässä jumalanhylkäämässä taisteluhaudassa valmistautumassa kurjaan kohtalooni.

Luutnantti määrää, että kivi on otettava tarkemman tarkastelun kohteeksi, ja että jokaisen sotilaan on valmistauduttava lähestyvää taistelua varten. Yöstä olisi tuleva pitkä, eikä aikaa ollut hukattavaksi. Kaivamisurakkani on ohitse, mutta silti on jatkettava. Ennen kuin otan paikkani muurilta, kapuan rinnettä ylös ja lasken Alainin hautakivelle aavikkoruusun kukinnon. 

Olkoon tämä myyttinen maa meille rauhallinen leposija.