Rubikonin rannalla

Korona-ajan hetkeksi hellittäessä ja rajoitusten lieventyessä tuli mieleemme kaukainen ajatus: museot! Muistimme jälleen niiden olemassaolon! Museot, nuo kadonneen ajan tallentajat, menneisyyden tutkijat ja taideaarteiden näytteillepanijat, nekin ovat kärvistelleet pitkään ilman seuraa ja odottavat innokkaina yleisöään.  On aika esittää itselleen kysymys: milloin olenkaan viimeksi käynyt museossa?  Vastaan, että viime viikonloppuna ja olen taas menossa ensi viikonloppuna, ja kesää ajatellen olen suunnittelemassa mahdollisimman monta museokäyntiä. Nyt kun on palattu normaaliin, museoissa voi taas käydä spontaanisti hetken mielijohteesta. Sen kuin vain menee! Nyt on mentävä, ennen kuin syksyn korona-aalto iskee ja sulkee kaikki paikat uudestaan. Jos en syystä tai toisesta pääsisikään museoon, harrastan virtuaalisia museovierailuja. Itse asiassa vierailin juuri äsken Digimuseon kautta Poliisimuseossa Tampereella ja Forum Marinumin Vedenalaisen sodankäynnin historian näyttelys...

Minulla on työhuoneessani halpa digitaalinen kello. Tavallinen kello, joka näyttää kellonajan ja päivämäärän. Kun käännän sen toiselle kyljelle, se näyttää huoneen lämpötilan, käännän taas, se muuttuu tiimalasiksi, käännän taas, se on herätyskello, käännän taas, se on jälleen tavallinen kello. Kelloja siirrettäessä viritän sen aina sekunnilleen oikeaan aikaan, mutta ei mene montaa päivää, kun se on kolme minuuttia etuajassa. Joka ikinen kerta. Albert Einsteinin vuonna 1905 julkaiseman suppean eli erityisen suhteellisuusteorian mukaan eräs maailmankaikkeuden ominaisuuksista on se, että aika on suhteellista. Jokaisella havaitsijalla on oma aikansa. Jos kappale on liikkeessä, sen kokema aika kulkee hitaammin kuin paikallaan olevan kappaleen aika, ja mitä nopeammin kappale liikkuu, sitä enemmän aika hidastuu. Kun aika siis hidastuu nopeuden kasvaessa, periaatteessa tulevaisuuteen on mahdollista päästä, jos siis kiitää eteenpäin tarpeeksi nopeasti, sanotaanko vaikka valonnopeudella. Jos ei...

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. On huhtikuu vuonna 1518, ja olen Ranskassa, Amboisessa, Clos Lucén kartanon kevääseen heränneessä puutarhassa. Kävelen kohti kartanon piharakennusta ja huomaan sen oven olevan kutsuvasti raollaan. Koputan ja astun sisään ateljeehen, jonka seinät ovat täynnä toinen toistaan kiehtovampia piirroksia, maalauksia, luonnoksia, suunnitelmia. Kaiken keskellä on etsimäni henkilö, pitkä ja komea, jatkuvasti muistikirjaansa luonnosteleva, Ranskan maaseudulle elämänsä ehtoossa vetäytynyt 66-vuotias italialainen mies. Hän on taiteilija, tieteilijä, keksijä, yksi maailmanhistorian merkittävimmistä ihmisistä… Kert Oja: …Leonardo da Vinci! Leonardo: Aikamatkaaja tulevaisuudesta! Kert Oja: Te osasitte odottaa minua? Leonardo: Aah, kyllä vain. Olen ehkä jo vanha, mutta älyssäni ei ole mitään vikaa. Ajatuksissani olen ...

Siinä hän taas on, kuten joka ikinen päivä. Rouva Punainen, se hänen nimensä on. Hänellä on aina päällään leimuavanpunaiset vaatteet. Tunnistan hänet jo kaukaa. Kiinnitin häneen ensimmäisen kerran huomiota viime syksynä. Joka ikinen arkipäivä ajan hänen ohitseen hänen tehdessään matkaa lähikauppaan ostoksille. Hän on vanhempi nainen, liikkuu hitaasti ja päättäväisesti ja on aina yhtä tyylikkään näköinen. Rouva Punaisella ja minulla on sama aikataulu. Hänet nähdessäni tiedän olevani ajoissa. Hänet nähdessäni huudahdan joka kerta ääneen: “Rouva Punainen!” On päiviä, jolloin häntä ei näy, ja silloin mietin, onko hän ehkä sairastunut, tai onko sää liian huono kävelyretkeä varten. On päiviä, jolloin päätän mennä eri reittiä, ja silloin harmittelen, että nyt jää Rouva Punainen näkemättä. On selvää, ettei hänellä ole mitään havaintoa minun olemassaolostani. Hän ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Onhan näitä minulle outoja ihmisiä enemmänkin elämässäni, kuten - koiranulkoiluttaja, joka kulkee...

Slasher99: Tämä on ihan kuin jostakin kauhuelokuvasta, VerV181: nii mikä Slasher99: No tämä kaikki mitä täällä netissä on. Kuvat ja videot. Ukrainasta. Käsittämätöntä, että tällaista voi tapahtua nykyaikana. VerV181: en oo seurannu niin tarkasti Slasher99: Viimeisten kuuden viikon aikana minä en ole juuri mitään muuta tehnytkään. VerV181: joo oon huomannu Slasher99: Näitä kuvia pitäisi oikeasti näyttää Venäjän kansalle. Täällä on selvää videokuvaa siitä, mitä venäläissotilaat ovat tehneet ukrainalaisille siviileille. Slasher99: Toisaalta mitä hyötyä siitä olisi, kansalaiset ovat siellä niin tietämättömiä, etteivät välittäisi kuitenkaan. VerV181: joko oot katsonut sen tekemäni animaation jonka lähetin VerV181: typoo, typoo? Slasher99: Kyllä olen. VerV181: kiva voit laittaa kommentit mulle sähköpostiin? Slasher99: No toki, kun noin kauniisti pyydät. VerV181: sori oon vähän stressaantunut, hommat kasaantuu päälle Slasher99: Ei kiinnosta Ukrainan tilanne enää? VerV181: ei oikeastaan Slashe...

Se virtasi joella, solisi, näki kirjoittajan rannalla Se katseli pohtijaa, totesi, olemme samalla kannalla Se ehdotti, tule mukaani, olet liikaa tällä sannalla Se olisi varmasti opettavaista, kirjoittaja vastasi Se kertoi tulleensa tänne täysin omia aikojaan Se oli ollut joka paikassa, kyllä, kerta kaikkiaan Se sanoi viipyilevänsä nykyisin omissa ajatuksissaan Se on minullakin tapana, kirjoittaja myönteli Se tuli tänne kaukaa, kaukaa, komeetalla matkaten Se kiisi läpi avaruuden, odottaen, miettien Se törmäsi, saapui perille, teki planeetasta sinisen Se on siis miten päädyit tänne, kirjoittaja täsmensi Se kertoi; oli ensin jäätä, sitten se muuttui nesteeksi Se näytti; nesteestä kaasuksi, näin, ja taas jäiseksi Se esitti kernaasti taikojaan, kehui temppua helpoksi Se on olomuodon muuttamista, kirjoittaja havaitsi Se oli lunta, se kerrostui, pakkautui, tiivistyi Se oli paineessa, se tiheytyi, kiteytyi ja jäätyi Se oli hidas, se mateli, mureni ja särkyi Se on jäätikön virtausta, kirjoittaj...

Olen matkallani etsimässä järkeä ja mieltä, matkallani, joka ei katso aikaa, ei paikkaa, ja tänään olen lukuisten harharetkien jälkeen vihdoin saapunut yhdelle suunnitelluista kohteistani. On sydäntalvi vuonna 1851, ja olen pienessä Busseton kaupungissa pohjoisessa Italiassa. Olen etsimässä jotakuta, jonka tiedän täällä asuvan, ja vihdoin löydän itseni hänen asuntonsa edestä. Katselen hetken eleganttia, holvikaarin koristeltua rakennusta, ja kävelen sitten sen ovelle. Olen koputtamaisillani, mutta huomaan, että ovi on kutsuvasti raollaan. Avaan oven ja astun sisään, kävelen käytävää pitkin peremmälle, tyhjän salongin läpi, kohti työhuonetta, josta kuuluu hyräilyä. Säveltäjä Giuseppe Verdi istuu työpöytänsä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Huomaan hänen työstävän paraikaa uusintaa oopperaansa; työnimenä teoksella on La Maledizione , Kirous. Säveltäjämestari on uppoutunut työhönsä. Hän on keskittynyt, kulmat ovat kurtussa, hän hieroo ohimojaan turhautuneena, hänen siniharmaat silmänsä pä...