Rubikonin rannalla

Korona-ajan hetkeksi hellittäessä ja rajoitusten lieventyessä tuli mieleemme kaukainen ajatus: museot! Muistimme jälleen niiden olemassaolon! Museot, nuo kadonneen ajan tallentajat, menneisyyden tutkijat ja taideaarteiden näytteillepanijat, nekin ovat kärvistelleet pitkään ilman seuraa ja odottavat innokkaina yleisöään.  On aika esittää itselleen kysymys: milloin olenkaan viimeksi käynyt museossa?  Vastaan, että viime viikonloppuna ja olen taas menossa ensi viikonloppuna, ja kesää ajatellen olen suunnittelemassa mahdollisimman monta museokäyntiä. Nyt kun on palattu normaaliin, museoissa voi taas käydä spontaanisti hetken mielijohteesta. Sen kuin vain menee! Nyt on mentävä, ennen kuin syksyn korona-aalto iskee ja sulkee kaikki paikat uudestaan. Jos en syystä tai toisesta pääsisikään museoon, harrastan virtuaalisia museovierailuja. Itse asiassa vierailin juuri äsken Digimuseon kautta Poliisimuseossa Tampereella ja Forum Marinumin Vedenalaisen sodankäynnin historian näyttelys...

Minulla on työhuoneessani halpa digitaalinen kello. Tavallinen kello, joka näyttää kellonajan ja päivämäärän. Kun käännän sen toiselle kyljelle, se näyttää huoneen lämpötilan, käännän taas, se muuttuu tiimalasiksi, käännän taas, se on herätyskello, käännän taas, se on jälleen tavallinen kello. Kelloja siirrettäessä viritän sen aina sekunnilleen oikeaan aikaan, mutta ei mene montaa päivää, kun se on kolme minuuttia etuajassa. Joka ikinen kerta. Albert Einsteinin vuonna 1905 julkaiseman suppean eli erityisen suhteellisuusteorian mukaan eräs maailmankaikkeuden ominaisuuksista on se, että aika on suhteellista. Jokaisella havaitsijalla on oma aikansa. Jos kappale on liikkeessä, sen kokema aika kulkee hitaammin kuin paikallaan olevan kappaleen aika, ja mitä nopeammin kappale liikkuu, sitä enemmän aika hidastuu. Kun aika siis hidastuu nopeuden kasvaessa, periaatteessa tulevaisuuteen on mahdollista päästä, jos siis kiitää eteenpäin tarpeeksi nopeasti, sanotaanko vaikka valonnopeudella. Jos ei...